Uusi testamentti ja Sopranos-paradoksi

Yalen yliopistopaino julkaisi viime syksynä Uuden testamentin tuoreena englanninkielisenä käännöksenä. Se on kokonaan yhden miehen – ortodoksiteologi ja filosofi David Bentley Hartin – käsialaa. Hart on kertonut, että käännöstyön aikana hänelle kirkastui entisestään, miten radikaalia väkeä ensimmäiset kristityt olivat. Uuden testamentin tekstit ilmentävät suorastaan hengästynyttä tietoisuutta siitä, että Jeesuksessa Jumalan valtakunta on murtautunut maailmanhistoriaan ainutlaatuisella tavalla.

Tämä tapahtuma muutti todistajiensa elämän totaalisesti. Alku­kristityt esimerkiksi myivät omaisuutensa ja elivät yhdessä tavalla, jota voisi tänä päivänä nimittää kommunistiseksi. Entiset uskonnolliset, poliittiset, taloudelliset ja jopa perhesuhteisiin liittyvät sitoumukset joutuivat myllerrykseen sen hämmentävän tosiasian vuoksi, että Jeesus Nasaretilainen nousi kuolleista. Että Jeesus oli Herra.

Usko Jeesuksen herruuteen ei siis pysynyt yksityisasiana, ikään kuin uutena, pikanttina uskonnollisena mausteena muuten entisenä jatkuvaan elämään. Pikemminkin se ulottui jokaiselle elämän osa-alueelle. Uuden testamentin tekstit asettavat tiukat ihanteet kristilliselle elämäntavalle. Lähimmäisenrakkauden vaatimus on ehdoton. Jos me ajattelemme, että kristinuskossa on kyse vain kunnon kansalaisuudesta ja asiallisista pelisäännöistä, olemme turtuneet evankeliumin voimalle, jonka kouriin David Bentley Hart huomasi käännöstyötä tehdessään joutuneensa.

Uuden testamentin ihanteita ja vaatimuksia on toki opittu vuosisatojen saatossa lieventämään. On esimerkiksi ajateltu, että niiden pääasiallinen tehtävä on laittaa ihminen kasvokkain oman syntisyytensä kanssa ja saada hänet siten turvautumaan Jumalan armoon. On myös muistutettu, että ensimmäiset kristityt odottivat Jeesuksen toisen tulemisen tapahtuvan aivan lähitulevaisuudessa, eivätkä siksi kokeneet tarvetta sovittaa uskoaan perinteisempiin sosiaalisiin normeihin. Molemmissa näkökulmissa on oma viisautensa. Silti mietin, olisiko meidän syytä antautua perusteellisemmin alkukristittyjen ravisteltavaksi.

Psykiatrian professori Glen O. Gabbard on kirjoittanut kokonaisen kirjan klassikon asemaan nousseesta mafiososarjasta The Sopranos. Gabbard analysoi terävästi sarjan mafiapomon elämäntavan paradoksia. Mafiaperhe edustaa Tony Sopranolle ja tämän seuraajille arvojärjestelmää, joka ylittää omaneduntavoittelun ja valaa merkitystä onttouttaan kumiseviin elämiin. Samalla gangsterit kuitenkin odottavat, että heidän lapsensa sanoutuvat irti mafian arvoista ja valitsevat sovinnaisen keskiluokkaisen elämäntavan. Gabbardin mukaan tällainen yritys on tuomittu epäonnistumaan. Isien elämät todistavat sanoja väkevämmin.

Kristittyinä meidän on syytä varoa käänteistä Sopranos-paradoksia. Jos me puhumme kristillisestä uskosta ylimpänä ihanteena ja merkityksen lähteenä, mutta tavoittelemme samalla pääasiassa omaa etua ja keskiluokkaisen sovinnaista elämäntapaa, on meidän ehkä turha hämmästyä, jos todistuksemme ei vakuuta ympäröivää kulttuuria.

Kolumni julkaistu Sanansaattajassa 1/18.