Lutherin laajaa tuontantoa on mahdotonta luodata rukouksen osalta nyt käytettävissä olevassa tilassa. Nostan esille muutamia näkökulmia.
Uskonpuhdistuksen lähtiessä liikkeelle Lutherilla oli takanaan kaksi merkittävää polkua, joista hän jälkeenpäin varoitti. Yksinkertaisen opetuksensa rukouksesta hän antaa pienessä kirjassa,
Hetkirukoukset
Viimeistään lähtiessään luostariin Luther omaksui tavanomaisen kurinalaisen rukouselämän rukoushetkineen. Erityisesti Rukoileva kirkko –teos palautti suomalaiseen kristillisyyteen neljä kanonista rukoushetkeä, jotka perustuvat ennen muuta Raamatun teksteihin. Luostareissa näitä rukoushetkiä oli vuorokaudessa useimmiten kahdeksan, kuten Benedictus Nursialaisen säännössä, mukaan lukien öisen vigilian.
Näihin rukoushetkiin Luther suhtautui myöhemmin hyvin kriittisesti:
Edelläpäin on Kristus nuhdellut heidän väärää käsitystänsä rukouksesta, että he tässäkin asiassa, joka koskee yksinomaan Jumalaa ja jolla Häntä rukoillaan ja Häneltä apua hädässä anotaan, etsivät kunniaa ja etua ihmisiltä. Tässä Hän nuhtelee sitä rukouksen väärinkäyttämistä, että he rukouksena pitivät monisanaisuutta ja höpisemistä, ja Hän sanoo sitä niiden pakanalliseksi tavaksi ja mitättömäksi, turhaksi lopinaksi, jotka arvelivat ettei heitä muuten kuultaisi. Sillä Hän on kyllä edeltäpäin nähnyt että niin olisi käyvä ja että tämä väärinkäytös jäisi kristikuntaan pysyväliseksi, niinkuin se silloin oli Juutalaisten kesken, että näet tehtäisiin rukous paljaaksi työksi, jota suuruuden ja pituuden mukaan arvosteltiin, ikäänkuin kaikki olisi sillä hyvin suoritettu, jonka johdosta oikean rukouksen sijaan syntyi ainoastaan höpinä ja lopina, sydämen ollenkaan siihen osaa ottamatta.
Niin näemme käyneen hiippakunnissa, luostareissa ja koko hengellisten joukossa, joilla ei säädyssään ole ollut muuta tekemistä kuin joka päivä monta tuntia, yönkin aikana, väsyttää ja näännyttää itseänsä rukoushetkiensä oppimisella ja veisaamisella. Ja kuta enemmän he ovat voineet tätä harjoittaa, sitä pyhemmäksi ja suuremmaksi jumalanpalvelukseksi on sitä sanottu. Eikä heistä ainoakaan ole lausunut oikeaa, sydämestä menevää rukousta, vaan kaikki ovat olleet siinä pakanallisessa eksytyksessä, että mylvimällä ja mumisemisella piti uuvuttaa Jumala ja itsensä, ikäänkuin Hän ei muuten voisi eikä tahtoisi kuulla. Täten he eivät ole muuta tehneet kuin turhaan tuhlanneet aikaa ja rukouksella väsyttäneet itseänsä niinkuin aasit.
Sentähden ovat he itse sanoneetkin ettei vaikeampaa työtä ole kuin rukoileminen. Ja on kyllä totta, että jos rukouksesta tehdään päivätyö tahi urakka, joka on asetettu ruumiin suoritettavaksi ja jossa monta tuntia peräkkäin on luettava tahi veisattava, jokainen päiväläinen paljoa mieluummin pui yhden päivän kuin kaksi tahi kolme tuntia peräkkäin liikuttaa suutansa tahi tuijottaa kirjaan. Sanalla sanoen, heidän rukoilemisensa ei ole ollut sydämen huokaus ja ikävöiminen, vaan ainoastaan suun tahi kielen pakollista työtä, niin että munkki, joka noin neljäkymmentä vuotta on lukenut tahi mumissut määrätyt hetkensä, ei tämän ajan kuluessa ole tuntiakaan sydämestä rukoillut.
Sillä he eivät rukouksen aikana koskaan ajattele että heillä on jokin tarvis kannettavana Jumalan eteen, vaan ajattelevat ainoastaan että heidän tulee se tehdä ja että Jumalan täytyy arvossa pitää heidän vaivaansa ja työtänsä. Mutta kristityn rukous, joka tapahtuu uskossa Jumalan lupaukseen ja sydämestä kantaa esiin hänen tarpeensa, on huokea eikä aikaan saa mitään työtä. Sillä usko on pian sanonut, mitä se ikävöi, jopa yhdelläkin huokauksella, joka sydämestä nousee ja jota ei sanoilla täydellisesti saateta esittää eikä lausua, niinkuin Paavali Room. 8:26 sanoo: Henki rukoilee ja koska hän tietää Jumalan häntä kuulevan, ei hän saata sellaista ikuista lopinaa pitää. Samoin ovat Raamatun pyhät miehet rukoilleet, esim. Elia, Elisa, Daavid y.m. lyhyillä, mutta voimakkailla ja pontevilla sanoilla, niinkuin psalmeista on nähtävä, joissa harvoin on psalmi, missä olisi viitä tahi kuutta värssyä pitempää rukousta. Sentähden ovat vanhat isät viisaasti sanoneet: ”monet, pitkät rukoukset eivät hyödytä mitään,” ja ovat kiittäneet lyhyeitä rukous-huokauksia, joissa sanalla tahi parilla huokaillaan taivaan puoleen, jota usein ja ahkerasti saatetaan tehdä, kun luetaan, kirjoitetaan tahi muuta työtä tehdään.
Mutta muut, jotka siitä tekevät ainoastaan juhdan päivätyön, eivät voi koskaan innolla ja hartaudella rukoilla, vaan ovat iloiset, kun ovat päässeet lopinansa loppuun. Niin sen täytyy käydäkin; jos ilman uskoa ja tarvetta rukoillaan, ei sydän saata olla mukana. Mutta missä sydän ei ole mukana ja ruumiin täytyy työtä tehdä, siinä tulee työ raskaaksi ja ikäväksi. Ruumiillisessakin työssä nähdään, että, jos sitä vastenmielisesti tehdään, se tulee raskaaksi ja vaikeaksi, mutta sitä vastoin sydän, joka on halullinen ja altis, ei sitä työksi huomaakaan. Samoin tässäkin: ihminen, jolla on vakava tarkoitus ja joka on halullinen rukoilemaan, ei huomaa eikä tunne mitään työtä eikä vaivaa, vaan katsoo ainoastaan tarvettansa ja on sanat veisannut ja rukoillut, ennenkuin itse on huomannutkaan. Sanalla sanoen, lyhyesti on rukoiltava, mutta usein ja hartaasti, sillä Jumala ei välitä siitä, kuinka paljo ja kuinka kauvan rukoillaan, vaan kyllä kuinka hyvin ja kuinka se sydämestä käypi.
Kritiikin kärki on helppo ymmärtää. Jos kyse on vain hetkirukouksista, ne muotoutuvat helposti vain mekaaniseksi lukemiseksi ilman sydämen hartautta. Siitä huolimatta on todettava, että luostarielämän rukoushetket ovat vaikuttaneet Lutheriin valtavasti.
Luostarielämän rukoushetket perustuivat Raamatun teksteihin ja lahjakas niiden käyttäjä oppi ulkoa lähes koko Psalmien kirjan ja lisäksi paljon muuta. Lutherin tekstien lukija ymmärtää helposti, mistä on peräisin hänen varma ja vaikuttava tapansa käyttää Raamattua. Raamattuahan ei keskiajan kirkossa luettu niin kuin siihen myöhemmin kehotettiin – Luther kertoo ensi kohtaamisestaan Raamatun (kirjan) kanssa koskettavasti. Rukoushetkissä sen tekstit olivat kuitenkin ohjanneet häntä jo vuosikausia.
Rukoushetkien Raamatun käytön taustalla on oma, vahva teologia. Sen mukaan Raamattu on yksi iso kokonaisuus ja Jumala puhuu niin Vanhassa kuin Uudessakin testamentissa samalla äänellä. Psalmit eivät ole vain Israelin kansan virsikirja puhuvat Kristuksesta. Luther oli luostarivuosien aikana oppinut jäsentämään Raamatun juuri näin. Oppi Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalasta, joka lähettää oman Poikansa maailmaan, valettiin hänen sydämeensä aamuvarhaisella ja yön pimeinä hetkinä. Sen opin osaa hahmottaa vasta kun se puuttuu. Me olemme saanneet kärsiä tätä puutostautia omassa maassamme rusaastikin.
Lutherin kritiikki rukoushetkiä kohtaan on siis ymmärrettävä ja aiheellinen, mutta sen perusteella rukoushetkiä ei tule hylätä. Vaarat on tunnistettava, mutta nähtävä myös, mitä uskonpuhdistaja sai rukoushetkistä mukaansa.
Luther ja mystiikka
Monet keskiajan kristityt epäilivät kirkkoinstituution joidenkin osien hengellisyyden aitoutta. Vanhastaan oli tarjolla pako syvyyteen, sisäiseen ihmiseen ja mystiseen teologiaan. Näitä keskiajan katolisia mystikkoja on käännetty suomeksi 1970-luvulta alkaen suuri määrä. Lutheriin vaikuttivat eniten Dionysios Areiopagilaisen Mystinen teologia, jonka tekijäksi väitettiin virheellisesti Apostolien tekojen luvussa 17 mainittua ateenalaista kristittyä, sekä Theologia Deutsch (suom. Kirja täydellisestä elämästä). Tämä tarjolla ollut tie houkutteli elämykseen, kokemukseen ja vahvaan tunne-elämään.
Luther tunsi varhaisina vuosinaan viehtymystä tällaiseen mystiikkaan, mutta kääntyi tältä tieltä pois päättäväisesti.
Teologien spekulatiivinen tiede on sulaa turhuutta. Luin siitä Bonaventurasta, mutta hän oli viedä minut järjiltäni, sillä halusin kokea hänen hourimaansa sielun yhteyttä Jumalan kanssa älyn ja tahdon yhtymänä. Pelkkiä kiihkoilijoita, koko miehet! Mutta oikea spekulatiivinen (teologia) joka on pikemminkin käytännöllinen asia, on tämä: usko Kristukseen ja tee mitä sinun tulee tehdä. Samoin on Dionysiuksen mystillinen teologia pelkkää lorua.
On vaarallista haluta tutkia verhoamatonta jumalallisuutta ilman Kristusta, inhimillisin keinoin. Näin ovat tehneet kouluteologit ja munkit, ja he ovat opettaneet muitakin. Raamattu sanoo: ”Ei kukaan, joka näkee minut, jää eloon” (2. Moos. 33:20). Jotta välttäisimme tämän vaaran meille on annettu lihaksi tullut sana, joka on pantu seimeen ja lyöty ristin puulle riippumaan. Tämä sana on Viisaus ja Isän Poika ja hän on kertonut meille, mikä on Isän tahto meitä kohtaan. Joka välittämättä Jumalan Pojasta seuraa omia ajatuksiaan tai mietelmiään, hänet Jumala majesteettisuudessaan sokaisee ja hän joutuu epätoivon valtaan. Näihin ajatuksiin Jumalan verhoamattomasta majesteettisuudesta ovat antaneet aiheen Dionysios ja hänen Mystinen teologiansa sekä muut jotka seuraavat häntä ja ovat kirjoittaneet paljon hengellisistä häistä, joissa he ovat kuvitelleet itse Jumalan sulhaseksi ja sielun morsiameksi. He ovat myös opettaneet, että ihmiset voivat tässä kuolevaisessa ja turmeltuneessa lihassa keskustella ja neuvotella Jumalan tutkimattoman ja ikuisen majesteetin kanssa ilman välikappaleita. Varmasti tämä heidän oppinsa on otettu vastaan korkeimpana ja jumalallisena viisautena. Minäkin olen jonkin verran ollut tekemisissä sen kanssa, kuitenkin niin, että en ole saanut ankaraa tuomiota. Minä kehotan teitä karttamaan kuin ruttoa tuota Dionysioksen Mystistä teologiaa ja samanlaisia kirjoja, joissa kerrotaan vastaavia joutavuuksia. Minä nimittäin pelkään, että ajan mukana on tuleva fanaattisia ihmisiä, jotka taas tuovat Kirkkoon moisia perkeleitä ja näin tulevat hämärtämään terveen opin ja kertakaikkiaan raunioittavat sen. Ne ovat Saatanan petoksia, joilla hän kiehtoo ihmisten mieliä saadakseen heidät syleilemään sellaisia valheita varman totuuden sijasta ja jotta he luulisivat tuntevansa eräänlaisen esimaun tulevasta elämästä ja autuudesta. Samoja typeryyksiä ovat levittäneet kansan joukkoon Münzer ja uudestikastajat, jotka veivät ensin pois Kristuksen ja kerskuivat sitten, että heillä oli ilmestyksiä ja että he keskustelivat ja puhuivat verhoamattoman Jumalan kanssa. Marcus, joka oli tämän harhan ensimmäinen alkuunpanija, sanoi olevansa täynnä jumalallisuutta. Juutalaiset kuulivat Jumalan puhuvan majesteettisuudessaan ja näkivät Siinain salamat, mutta hyvin pelokkaina ja säikähtyneinä, kauhean myrskyn ja mustien pilvien yhteydessä ja pasuunan äänen kauheasti kaikuessa niin, että he pakenivat taaksepäin ja sanoivat Moosekselle: ”Älköön Jumala puhuko meidän kanssamme ettemme kuolisi. Puhu sinä meidän kanssamme” (2. Moos. 20:19). Samoin Mooses sanoo: ”Älköön minun enää sallittako kuulla Herran, minun Jumalani ääntä älköönkä nähdä tätä suurta tulta, etten kuolisi” (5. Moos. 18:16 – 18). Jumala sanoo: ”He ovat puhuneet hyvin. Profeetan minä olen herättävä heille . . . sinun kaltaisesi. ” Samaa todistaa 5. Moos. 18, jossa sanotaan: ”Se profeetta” (nimittäin Kristus) ”osoittaa heille minun tahtoni ja tulee olemaan välittäjä minun heidän välillään.” Missä siis verhoamaton Jumala puhuu majesteettisuudessaan, siellä hän vain kauhistaa ja surmaa. Kun siis tahdot olla tekemisissä Jumalan kanssa, kulje tätä tietä: Kuule Kristuksen ääntä. Hänet Isä asetti koko maailman opettajaksi sanoessaan: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt, kuulkaa häntä.”
3. Lutherin ohjeet parturimestarille: Miten rukoilla?
Katekismuksen ohella Lutherin tunnetuimmat rukousohjeet sisältyvät pikku kirjaan, joka on käännetty suomeksi nimellä Kuinka rukoilla ystäväni (1995). Kirjan arvoa nostaa, että Luther kertoo nimenomaan, mikä on hänen oma tapansa rukoilla. Nämä ohjeet hän antaa parturimestari Peterille. Tämä parturi oli Lutherin hyvä ja pitkäaikainen ystävä. Lutherin ohjeita hän ei noudattanut ainakaan silloin, kun hän juovuspäissään puukotti vävypoikansa.
Lutherin kirja on silti erinomainen ja se on saanut meillä aivan liian vähän huomiota (suomennettiin v. 1995). Kirjanen on hämmentävä ja itse asiassa pysäyttävän hämmästyttävä opus. Se osoittaa uskonpuhdistajan rukouksen ihmiseksi tavalla, josta jokaisen tulisi ottaa oppia ja joka saattaa häpeään ainakin minut, varmaan monta muutakin.
Ensinnäkin: kun tunnen, että olen tullut vieraitten tehtävien tai ajatusten vuoksi kylmäksi ja haluttomaksi rukoilemaan (liha ja Perkelehän haluavat lakkaamatta pidättää ja estää rukousta) otan Psalttarini, juoksen kammiooni, tai – jos on päivä ja aika sopii – kirkkoon muitten joukkoon ja alan lasten tapaan lausua itsekseni ääneen kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja sen mukaan kuin aikaa riittää, muutamia Kristuksen, Paavalin tai psalmin sanoja.
Kaikenkaikkiaan on hyvä antaa rukouksen olla aikaisin aamulla ensimmäinen ja illalla viimeinen teko. On myös tarkasti varottava noita vääriä, petollisia ajatuksia, jotka sanovat silloin: ”Odota hetki, rukoilen kohta. Minun täytyy ensin hoitaa tuo ja tämä asia”. Nuo ajatukset johtavat nimittäin ihmisen rukouksesta tehtäviin, jotka pidättävät ja vangitsevat hänet niin, että tuon päivän rukouksesta ei tule enää mitään.
Kun sydän on nyt tuon ääneen lausumisen avulla lämmennyt ja keskittynyt, polvistu tai seiso kädet ristittyinä ja silmät taivasta kohti luotuina ja lausu tai ajattele niin lyhyesti kuin voit … Kymmenen käskyä, uskontunnustus ja hyvät raamatunkohdat ovat siis hyvä alku: Sen jälkeen seuraa varsinainen rukous. Luther kertoo, miten hän käy ensin läpi koko Isä meidän –rukouksen kohta kohdalta, tutkien, mietiskellen ja kiittäen. Tämän jälkeen hän siirtyy käskyihin, ja millä tavoin!
Mutta jos minulla on aikaa ja tilaisuus ennen Isä meidän – rukousta, teen samalla tavalla kymmenelle käskylle ja käsittelen ne käsky käskyltä vapautuakseni kokonaan rukoukseen (siinä määrin kuin se on mahdollista). Minä sidon jokaisen käskyn neljästä punoksesta seppeleeksi tällä tavalla:
Pidän kutakin käskyä ensinnäkin opetuksena – mitä käsky itseasiassa onkin – ja mietiskelen, mitä Jumala, meidän Herramme siinä minulta niin vakavasti vaatii. Toiseksi kiitän käskyn perusteella. Kolmanneksi ripittäydyn ja neljänneksi rukoilen. Tämän teen seuraavin tai samantapaisin ajatuksin ja sanoin…
Malliksi Lutherin tavasta sopii ehkä se, miten hän käsittelee kuudetta käskyä.
Kuudes käsky: ”Älä tee aviorikosta”. Tässä opin taas kerran, mitä Jumala minusta ajattelee ja mitä hän minusta haluaa. Minun on nimittäin elettävä siveästi, säädyllisesti ja kohtuullisesti ajatuksin, sanoin ja teoin ja jätettävä häpäisemättä jokaisen vaimo, tytär ja palvelijatar. Minun on pikemminkin autettava pelastamaan, suojelemaan ja tekemään kaiken, mikä palvelee heidän kunniansa ja kunniallisuutensa säilyttämistä. Minun pitää myös auttaa tukkimaan röyhkeät suut, jotka riistävät tai varastavat heiltä heidän kunniansa. Tähän kaikkeen olen näet velvollinen ja Jumala tahtoo minulta, että minun ei pidä vain jättää häpäisemättä lähimmäiseni vaimoa ja hänen omiaan vaan minulla on myös velvollisuus auttaa häntä säilyttämään ja varjelemaan hänen kunniansa ja kunniallisuutensa. Tahdonhan minäkin, että lähimmäiseni täytyy toimia minua kohtaan samalla tavalla ja soveltaa tätä käskyä minua ja omiani kohtaan.
Toiseksi kiitän uskollista, rakasta Isää siitä hänen armostaan ja hyvästä teostaan, että hän tällä käskyllä ottaa suojaansa ja turvaansa mieheni, poikani, renkini, vaimoni, tyttäreni, palvelijattareni ja kieltää niin vakavasti ja kovasti heidän häpäisemisensä. Hän antaa nimittäin minulle varman suojan, pitää myös huolen, että käskyä noudatetaan, eikä jätä rankaisematta – vaikka joutuisi tekemään sen itse – jos joku rikkoo ja murtaa tämän käskyn ja suojan. Kukaan ei pääse Häneltä karkuun. Hänen täytyy joko maksaa rikkomuksensa täällä tai tyynnyttää lopulta tuo himo helvetin tulessa. Jumala tahtoo nimittäin siveyttä eikä siedä aviorikosta, minkä huomaamme päivittäin kaikista katumattomista, jumalattomista ihmisistä: Lopulta Jumalan viha tavoittaa heidät ja tuhoaa häpeällisesti. Muuten ei olisi mahdollista säilyttää vaimoa, lasta tai palkollista hetkeäkään kurissa ja kunniassa tuon siivottoman Perkeleen edessä. Seuraisi pelkkää hillitöntä sukupuolista hurjastelua ja eläimellistä menoa, kuten käykin siellä, missä Jumala vihassaan vetää kätensä pois ja päästää kaiken valloilleen.
Kolmanneksi ripittäydyn ja tunnustan oman ja koko maailman synnin: Olen tehnyt koko elinaikani syntiä tätä käskyä vastaan ajatuksin, sanoin ja teoin. En ole ollut vain kiittämätön tästä kauniista opista ja lahjasta vaan olen myös napissut Jumalaa vastaan, kun hän on käskenyt tällaisen kurin ja siveyden eikä ole jättänyt kaikenlaista siveettömyyttä ja konnuutta vapaaksi ja rankaisematta. Olen halveksinut aviosäätyä, pilkannut sitä ja pitänyt sitä kirottuna. Tähän käskyyn liittyvät synnit ovat muihin verrattuna raskaimpia ja tunnistettavimpia, eikä niitä voi peitellä tai kaunistella. Tästä olen pahoillani, pyydän armoa ja anteeksiantamusta.
Neljänneksi pyydän itseni ja koko maailman puolesta, että Jumala tahtoisi antaa meille armon pitää tämä hänen käskynsä ilomielin ja rakkaudella, ettemme vain itse elä siveästi vaan autamme ja neuvomme siihen muitakin.
Uskonpuhdistaja varoittaa parturimestaria tarrautumasta nyt kirjoitettuihin sanoihin. Asiat pohditaan läpi, milloin näillä sanoilla, milloin toisilla, että siitä ei tule mekaanista ja ulkokohtaista lorua. Malli on kuitenkin selvä ja samoin sen hengellinen opetus:
Jos minulla on aikaa, tilaisuus ja jos minua miellyttää käyn muutkin käskyt läpi samalla tavalla. Sillä kuten olen jo sanonut, en tahdo sitoa ketään näihin sanoihini tai ajatuksiini vaan olen esittänyt oman esimerkkini. Kuka tahtoo seurata sitä, seuratkoon, kuka tahtoo sitä parantaa, parantakoon jos voi ja ottakoon käsiteltäväkseen kaikki käskyt kerrallaan tai niin monta kuin häntä miellyttää. Kun sielua näet koskettaa jokin, jolla on sille todellista merkitystä, olkoon se hyvää tai pahaa, sielu voi lyhyessä silmänräpäyksessä ajatella enemmän kuin kieli puhua kymmenessä tunnissa tai kynä kirjoittaa kymmenessä päivässä. Niin taitava, perusteellinen ja tehokas on sielu eli henki. Sen tähden se tutkii kymmenen käskyä hyvin nopeasti jokaisella neljällä tavalla jos vain tahtoo ja on tosissaan.
Johtopäätöksiä
Antaessaan ohjeita parturimestarille Luther kertoo omasta rukouselämästään tavalla, josta meillä on paljon opittavaa. Kirjanen käännettiin suomeksi v. 1995 eikä se ole siis saanut 1800-luvun Luther-innostuksen aikana sitä asemaa, joka sille kuuluu.
Lutherin mystiikan torjunta saa meidät hyvin kriittiseksi monille nykyvirtauksille. Rukous on Jumalan kuuntelua, mutta se on nimenomaan hänen sanansa eikä omien sisäisten ääniemme kuuntelua. On vaarallista lähteä kuuntelemaan omia ja toisen ääniä ohi ja yli kirjoitetun sanan.
Kirjoitetun sanan jatkuva tutkiminen rukoushetkissä sen sijaan johtaa syvään hengellisyyteen. Se voi toki johtaa myös mekaaniseen ulkolukuun, josta uskonpuhdistaja varoittaa. Parhaimmillaan se johtaa syvään itsetutkisteluun, rippiin ja kiitokseen … siis sydämen uudistukseen.