Kuvitelkaamme Kristuksen valtakunta kauniiksi, avaraksi holviksi, joka jokapuolella ympäröi ja suojelee meitä Jumalan vihalta. Tai jopa suureksi, laajaksi taivaan avaruudeksi, josta loistaa sula armo ja anteeksiantamus. Kaikki synnit ovat sen rinnalla tuskin kuin kipinä suureen mereen verrattuna. Mestari se, joka tämän taidon osaa.

Itsekunkin meistä on kuitenkin nöyrryttävä eikä hävettävä sen opettelemista koko elinaikanamme. Kukaan ei näet kiusauksissa ja omantunnon hädässä voi olla etsimättä tekoja, jotka soisi tehneensä ja joihin voisi luottaa. Alamme kuitenkin epätoivoisina vavista, kun emme löydä ainoatakaan. Tämä on meihin siinä määrin piintynyttä, että nekin, joilla on usko ja vakaumus armosta, voivat töin tuskin riistäytyä irti tällaisesta. Heidän on päivittäin taisteltava sitä vastaan. Inhimillisestä vanhurskaudesta irtautuminen ja Kristuksen vanhurskauteen tarttuminen on näet todella kaiken ihmisjärjen ja taidon vastaista. Tämä vanha tauti on jäljellä, vaikka on kuultu paljonkin Kristuksen vanhurskaudesta ja osataan puhua siitä. Yhä tahdotaan viedä Jumalalle omia tekoja ja rakentaa pelastus niiden varaan. Näin käy siis kristityillekin, jotka kuitenkin taistelevat sitä vastaan. Itseviisaat ja kokemattomat ovat kokonaan uponneina sellaiseen.