Seitsemästoista luku (Bo Giertz)
Me katselimme hänen kirkkauttansa (17:1-8)
Tavallisesti tätä tapahtumaa sanotaan Kristuksen kirkastukseksi. Vain kolme kahdestatoista saa olla siinä mukana, ne, jotka muutenkin olivat Jeesusta lähinnä. Tapahtuman merkitys oli heille sen vahvistus, mitä he äsken olivat tunnustaneet. Jeesus oli Jumalan Poika. Nasaretin rakentajassa ”asui jumaluuden koko täyteys”, kuten Paavali sanoi kolme vuosikymmentä myöhemmin. He kokivat sen, mistä Johanneksen evankeliumi todistaa. Kristus on ”totinen valkeus, joka oli tulossa maailmaan”, ja ”me katselimme hänen kirkkauttansa”. Mutta ensin he olivat nähneet kirkkauden salattuna, alennustilassa. Sitten he saivat nähdä vilahduksen siitä peittämättömänä ja sen koko loistossa.
Perimätieto on kauan pitänyt Taaboria kirkastusvuorena. Tämä tuskin pitää paikkaansa – Taabor on Galilean eteläisimmässä osassa, se ei ole mikään erityisen korkea vuori ja sen huippu näyttää olleen antiikin aikana asuttu. Todellinen kirkastusvuori on melko varmasti Hermon, jonka juurella Filippuksen Kesarea sijaitsee. Se on Syyrian korkein vuori, 1500 m, korkeampi kuin Halti. Jeesus vei opetuslapsensa sinne yksinäisyyteen, korkeuksiin, joita he eivät olleet aiemmin aavistaneetkaan. Ja siellä he saivat nähdä tuon ihmeellisen näyn.
Matteus ottaa auringon ja valon avukseen yrittäessään kuvata sellaista, mistä huomaa, ettei sitä oikeastaan voi kuvata. Hän kuvaa kolmen opetuslapsen säikähdystä, kun valoisa pilvi laskeutuu heidän ylleen ja he kuulevat äänen puhuvan heille. Se on säikähdystä itse Jumalan edessä, sitä vavistusta, jota kaikki Jumalan palvelijat ovat tunteneet, kun heidät on yhtäkkiä asetettu Pyhän eteen. Mutta tähän kokemukseen sisältyy uutta, sellaista, mikä profeetoilta puuttui. Opetuslapsilla on Jeesus, joka koskettaa heitä ja sanoo, ettei heidän tarvitse pelätä. He nostavat katseensa. Näky on poissa, kaikki on kuten ennenkin. Mutta heillä on Jeesus, ja he tietävät, keneen he uskovat.
Onko profetia täyttynyt? (17:9-13)
Vuorelta laskeuduttaessa opetuslapset saavat käskyn vaieta näkemästään. Vasta ylösnousemuksen jälkeen he saavat puhua siitä. Meidän on ehkä helpompi ymmärtää syy kuin noiden kolmen silloin. Kirkastuksen ja ylösnousemuksen välillä on risti. Ristillä selvisi, millä tavoin Messias oli ”menevä kirkkauteensa” (kuten Jeesus sanoi Emmauksen tiellä). Hänen tiensä ei kulkenut maallisen ja poliittisen valtaannousun kautta, kuten monet hänen maanmiehistään odottivat. Jeesuksen kuoltua ristillä ei enää ollut olemassa vaaraa, että usko häneen muodostuisi kapinan ja verenvuodatuksen aiheeksi.
Jeesuksen seurassa olleita opetuslapsia askarruttivat sillä kertaa muut asiat. He olivat saaneet oppia, että Elia oli tuleva ennen Messiasta, valmistava tälle kansan ja palauttava uskon ja oikean suhteen Jumalaan. Nyt Messias oli tullut. Entä Elia?
Jeesus vastaa heille, että Elia oli todellakin tullut. Mutta katumaton kansa ja sen sokeat johtajat eivät olleet ymmärtäneet mitään eivätkä valmistautuneet. Ja Elialle he tekivät täsmälleen mitä itse tahtoivat. Niin he tulevat tekemään myös Ihmisen Pojalle. Sillä niin voi käydä, kun Jumala täyttää lupauksensa: ihmiset eivät ota täyttymystä vastaan.
Kuunvaihetautinen poika (17:14-21)
Olemme jo kohdanneet sanan ”kuunvaihetautinen” (4:24). Sitä nimitystä käytettiin säännöllisesti uusiutuvista sairauksista. Tässä tapauksessa me puhuisimme epilepsiasta. Markus kertoo pojasta ja hänen sairaudestaan laajasti ja havainnollisesti. Matteus lyhentää kertomusta rajusti. Vai lyhentääkö hän todella? Voidaan kysyä, tiesikö Matteus lainkaan Jeesuksen keskustelusta pojan isän kanssa. Siinä Jeesus sanoo: Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo. Tuntuu epätodennäköiseltä, että Matteus olisi jättänyt pois tämän yksityiskohdan. Hänen kiinnostuksensa kohdistuu tässä tapahtumassa näet juuri uskoon. Opetuslapset olivat epäonnistuneet. Jeesus onnistui. Opetuslapset kysyivät, miksi he eivät olleet kyenneet parantamaan poikaa, ja Jeesus saa tilaisuuden puhua uskon voimasta. Matteuksen tarkoituksiin olisi erinomaisesti sopinut toistaa Jeesuksen keskustelu pojan isän kanssa, jos hän olisi ollut siitä selvillä. Mutta hän on voinut oppia tämän kertomuksen lyhyemmässä muodossa kuin Markus, joka on saanut kuulla sen Pietarin huulilta. Evankelistat välittivät eteenpäin apostolista traditiota. He eivät välttämättä tarvinneet kirjoitettuja lähteitä voidakseen toistaa sen, mitä he olivat vuosikausia saaneet kuulla ja opettaa.
Matteukselle on siis ydinkohtana uskon voima. Jeesus antaa siitä näytteen ja opettaa, mitä se on. Tässä on eräs niistä monista Jeesuksen sanoista, jotka näyttävät asettavan opetuslapsille kohtuuttomia vaatimuksia. Näimme jo vuorisaarnasta, ettei kukaan ole sellainen kuin sen tulisi olla, jolla on täydellinen rakkaus. Ja kenellä on sellainen usko, josta Jeesus puhuu tässä? Sehän on ihmeitä tekevä usko. Alkuseurakunnassa tiedettiin, että se oli Pyhän Hengen lahja, jonka muutamat voivat saada (1. Kor. 12:9). Mutta niin kuin opetuslapset joutuivat häpeissään ja onnettomina tunnustamaan, että hekin kuuluivat ”avionrikkojaan”, uskottomaan sukupolveen, niin on kirkkokin saanut kaikkina aikoina tunnustaa oman uskonsa vajavaisuuden. Onneksi myös heikko ja taisteleva usko voi tarttua Jeesukseen ja saada sen, mitä hänellä on annettavaa. Se ei ole ihmeitä tekevää uskoa, mutta se on autuaaksi tekevää.
Jeesus puhuu toisen kerran kärsimyksestään (17:22-23)
Jeesus on taas Galileassa opetuslapsineen. Markus kertoo hänen käyttäneen aikansa heidän yksityiseen opettamiseensa. Matteus mainitsee vain, että hän jälleen puhui siitä, kuinka hänet ”annettaisiin ihmisten käsiin”, surmattaisiin ja kuinka hän nousisi kuolleista. ”Antaminen” tässä voi merkitä myös jättämistä, hylkäämistä ja kavaltamista. Siihen sanaan sisältyy koko sen turvattomuutta ja voimattomuutta merkitsevän itsensä uhraamisen syvyys, jonka Jeesus tiesi omaksi tiekseen. Matteus kertoo, että opetuslapset ”tulivat kovin murheellisiksi”. Sana ylösnousemuksesta ei ilmeisestikään merkinnyt heille mitään todellista ja käsitettävää.
Opetuslapset ja temppelivero (17:24-27)
Jokaisen yli 19-vuotiaan juutalaisen piti maksaa veronsa temppelille, asuipa hän missä tahansa. Vuosimaksu oli puoli sekeliä, kreikkalaisessa rahassa kaksi drakhmaa. Kultakannan aikaan laskettiin, että drakhma vastasi noin markkaa. Sellaiset vertailut eivät sano kovin paljon. Paremman käsityksen rahojen arvosta saamme tietäessämme, että tavallinen raskaan työn tekijä saattoi joutua tyytymään drakhman päiväpalkkaan.
Kapernaumissa – Jeesuksen tuonaikaisessa kotikaupungissa – kysyvät nyt veronkantajat Pietarilta, maksaako hänen Mestarinsa temppeliveronsa. Pietari vastaa myöntävästi, mutta ilmeisesti hänelle jää tunne, että hänen on saatava asia selväksi Mestarilta itseltään. Hän ei ehdi kysyä ennen kuin Jeesus jo antaa vastauksen, joka on sisällytetty vertaukseen. Ketkä yleensä ovat verovelvollisia? Kuningashuone ja hovi vaiko muut? Antiikin ihmisille asia oli päivänselvä. Hallitsija peri veroa muilta. Ja Jeesus soveltaa tätä heti taivaalliseen Kuninkaaseen ja hänen valtakuntaansa. Valtakunnan lapset ovat vapaita. He kuuluvat muuhun kuin temppelin edustamaan aikaan ja valtapiiriin. Siksi heidän ei oikeastaan tarvitsisi maksaa veroa. Mutta sitten seuraa tärkeä lisäys. Niin kauan kuin vanha maailma on olemassa, on alistuttava niihin lakeihin, joiden täytyy olla siinä voimassa. Niinpä temppeliveroa on maksettava. Kertomus edellyttää, ettei Jeesuksella itsellään ole rahaa – hänen ei koskaan kerrota kuljettaneen sellaista mukanaan – ja että opetuslapsijoukko on sillä kertaa vailla käteisvaroja. Mutta Jumala pitää huolen omistaan. Pietari saa käskyn heittää ongen järveen ja vetää sieltä kalan, jonka suussa on stateer-niminen hopearaha. Se oli neljän drakhman arvoinen ja vastasi näin ollen yhtä sekeliä. Niinpä se riitti kahden hengen temppeliveroon.
Ihme ei ole nyt Matteukselle pääasia. Hän ei edes sano sen toteutuneen. Hän tahtoo sanoa, ettei mitään sattumia ole olemassa, varsinkaan silloin kun Jumalan Messias vaeltaa maan päällä. Jumala tietää ja ohjaa – kuten hän myöhemmin järjesti aasin Betfagessa ja vesiruukkua kantavan miehen ja monta muuta pelastustapahtumaan liittyvää ”sattumaa”. Matteus ei suinkaan tarkoita, että Jeesus voi komentaa esiin kaiken, mitä tarvitsi. Mutta hän – kuten me – sai luottaa siihen, että Jumala vastaa seurauksista, kun me kuljemme hänen tietään uskoen ja totellen.
Kertomus osoittaa, että kysymys temppeliverosta oli yhä ajankohtainen Matteuksen kirjoittaessa evankeliuminsa. Muuten hän tuskin olisi ottanut tätä kertomusta mukaan. Hän on ainoa, jolla se esiintyy, ja syy on ilmeisesti se, että hän kirjoittaa juutalaisille. Matteuksen on siis täytynyt kirjoittaa tämä ennen vuotta 70. Sinä vuonna Jerusalemin temppeli hävitettiin eikä sinne maksettu enää veroja.