Jeesuksen kärsimyshistoria – luvut 18-19
Neljä kärsimyshistoriaa
Siirrymme nyt tutkimaan Jeesuksen kärsimyshistoriaa sen mukaan kuin neljäs evankelista sen esittää. Yksityiskohtainen vertailu muiden evankelistojen kanssa osoittaa, että kärsimyshistorian ydin on kaikissa evankeliumeissa hyvin samanlainen. Silti kaikilla evankelistoilla on omat korostuksensa ja omat yksityiskohtansa. Vanhimman evankeliumin kirjoittaja Markus on luonut perustan omien lähteidensä ja omien lähtökohtiensa perusteella. Yksikään hänen seuraajistaan ei ole joutunut mekaanisesti kopioimaan edeltäjänsä työtä, vaan kaikki ovat lisänneet yksityiskohtia ja omia korostuksiaan. Tämä on merkki siitä, että kaikilla on ollut kosketus elävään ja voimakkaaseen perimätietoon tapahtumista.
Kuten aikaisemmin olemme todenneet, Johannes on tuntenut edeltäjänsä, ainakin Markuksen. Hän ei nähnyt tehtäväkseen toistaa yksityiskohtaisesti sitä, minkä muut olivat sanoneet. Hän saattaa jättää pois hämmästyttävän tärkeitä jaksoja. Aiemmin merkille pannun ehtoollisen asettamisen lisäksi voimme näistä mainita Getsemanen rukoustaistelun ja Suuren neuvoston kokouksen. Nämä kaikki kolme tärkeää asiaa hän on sijoittanut evankeliumiinsa muualle, lyhyinä mainintoina. Nyt hän kertoo sen, minkä hän tahtoo kertoa. Siihen saattaa sisältyä uusia, yksityiskohtaisia tietoja, jotka perustuvat tärkeisiin lähteisiin. Ensimmäiset näistä tiedoista kohtaamme jo vangitsemisnäytöksessä. Vain Johannes tietää kertoa, että miekkansa esille vetänyt opetuslapsi oli Pietari ja että haavoittuneen palvelijan nimi oli Malkos.
Johanneksen evankeliumin kärsimyshistoriaa hallitsee Jeesuksen suuruus. Kristuksen inhimillisyydestä – surusta ja järkyttymisestä – hän on kirjoittanut aikaisemmin. Nyt Jumalan Poika kulkee kuolemaan vapisematta. Vangitsijat perääntyvät ja kaatuvat, Pilatus pelkää, mutta Ihmisen Poika tuntee etukäteen kärsimystiensä jokaisen askelen.
Jeesus vangitaan 18:1-14
Johannes ei kerro Getsemanen rukoustaistelusta eikä mainitse edes puutarhan nimeä. Olemme jo aikaisemmin panneet merkille katkelman, jossa Jeesus käy synoptikkojen kuvausta vastaavan taistelun (Joh. 12:23-33). Synoptikkojen kuvauksesta on jäljellä tärkeä sana: Isä on antanut Pojalle maljan, jonka tämä myös tulee juomaan. Malja, jonka pois ottamista Jeesus rukoilee (Mark. 14:36), muistuttaa Jeremian kirjan sanasta: ”Ota tämä vihan viinin malja minun kädestäni ja juota sillä kaikki kansat, joiden tykö minä sinut lähetän.” Jeesuksen tehtävänä oli juoda hänen vihansa malja koko maailman edestä ja näin ottaa pois sen synnit.
Juudaksen merkityksen ymmärtää jokainen, joka on joskus ollut ulkona öiseen aikaan. Vaikka pääsiäisen aikana täysikuu valaisi seutua, olisi tusinan pakoon säntäävän miehen joukosta vaikea löytää sitä yhtä ainoaa oikeaa. Epäonnistunut yritys olisi saattanut aamulla räjäyttää uskonkiihkoisen Jerusalemin. Mahdollisesti myös Pietarin miekkataistelunäytös tähtäsi nopean paon mahdollisuuteen sekavassa tilanteessa. Tätä mahdollisuutta Jeesus nimenomaan ei käytä, vaan hän tahtoo toteuttaa Isän hänelle antaman tehtävän.
Jeesus ei karta vangitsijoitaan, vaan käy rohkeasti heitä kohti. Hänen vastauksensa heidän kysymykseensä on evankeliumille tyypillisen kaksiselitteinen: ”Se olen minä” / ”Minä olen” – nyt on kysymys Jumalan ilmestymisestä ja siksi vangitsijat väistyvät kauhuissaan taaksepäin ja uskaltautuvat vain vaivoin tehtäväänsä toteuttamaan.
Johannes tuntee erinomaisesti papiston tilanteen Jeesuksen kuoleman aikoihin. Ylimmäisenä pappina oli ollut Hannas (vuosina 6-15), mutta roomalaiset olivat järjestäneet hänet viralta. Nyt virkaa pitivät hallussaan useat hänen sukulaisensa. Kun haluttiin viedä Jeesus varsinaisen päättäjän luo, mentiin ensiksi Hannaan luo. Vasta sitten on vuorossa Kaifas, joka hoiti virkaa välillä 18-37.
Pietari kieltää Jeesuksen 18:15-18
Johannes jättää kertomatta opetuslasten paon ja ainoa syy siihen lienee se, että hän oletti tapahtuman lukijoilleen tunnetuksi. Salaperäinen ”toinen opetuslapsi”, joka on todennäköisesti sama kuin ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”, pääsee niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin sisälle niistä ovista, jotka eivät avaudu Pietarille. Nyt kerrottava kärsimyshistoria perustuu erinomaisen hyviin informoituun perimätiedon kantajaan: Ylipapin tuttava tietää paljon kulissien takana tapahtunutta ja Jeesuksen vierellä aterioinut on nähnyt kaiken hyvin läheltä. Huhtikuinen yö on Juudean vuoristossa kylmä. Harvoin hiilivalkea on tuonut niin vähän lämpöä ja turvallisuutta kuin Pietarille, joka kieltää uskonsa jo porttivahdille.
”Hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan…” 18:19-24
Olemme evankeliumin lukijoina oppineet jo tähän mennessä, miten ihmiset olivat sokeita Jumalan maailmaan lähettämälle valolle. Tämä tulee näkyviin siinä lyhyessä kertomuksessa, jolla Johannes korvaa synoptikkojen kuvauksen Suuren neuvoston kokouksesta. Valitun kansan edustajana Hannas on sokea totuudelle ja kyvytön arvioimaan oikein. Siksi Jeesusta pahoinpidellään ja hänet viedään sidottuna Kaifaan luo. Johanneksen kertomuksesta saamme sen käsityksen, että häntä pidettiin siellä vangittuna loppuyö.
Johanneksen kertomus sopii yhteen synoptikkojen, ennen muuta Luukkaan kuvauksen kanssa. Kun Jeesus tai hänen apostolinsa tapasivat fariseuksia, asioista keskusteltiin kiivaastikin. Silti erimielisyydetkin olivat merkki siitä, että keskusteluyhteys oli olemassa. Kokonaan toinen oli tilanne temppelipapistoa edustavien saddukeusten kanssa. Ei olisi ilmeisesti ollut ollenkaan mahdollista, että joku saddukeus olisi fariseus Simonin tavoin kutsunut Jeesuksen luokseen aterialle (Luuk. 7:36-50). Kun saddukeukset tai ylipapit tulevat paikalle, luvassa on parhaimmillaan halveksuntaa (Mark. 12:18-27). Nimenomaan heihin liittyy sekä Jeesuksen että hänen todistajiensa veri.
Pietari kieltää uudelleen Jeesuksen 18:25-27
Portinvartijanaisesta Pietari oli selviytynyt eroon muutamalla sanalla. Huomattavasti kiusallisempi tilanne syntyy hiilivalkealla, miesjoukon keskellä. Vaaralliseksi tilanne muodostuu, kun haavoittuneen Malkoksen sukulainen tunnistaa Jeesuksen. Pietari kieltää, kukko laulaa – mutta Johannes ei kerro Pietarin purskahtaneen itkuun. Tapahtumaan palataan, jos mahdollista, vielä koskettavammin evankeliumin viimeisessä luvussa.
Pilatus kuulustelee Jeesusta 18:28-38
Roomalaiset olivat myöntäneet juutalaisille laajan itsehallinnon, mutta pidättäneet tärkeimmät päätökset itsellään. Näihin päätöksiin kuului myös kuolemanrangaistuksen langettaminen. Siksi Jeesus oli luovutettava roomalaisten maaherran tuomittavaksi.
Pontius Pilatus hoiti virkaansa vuosina 26-36. Hänen virkamääräyksensä takana oli ilmeisesti pretoriaaniprefekti Sejanuksen ajama häikäilemättömän antisemitistinen politiikka. Niinpä aikakauden juutalaiset lähteet kuvaavat Pilatuksen kovaotteiseksi ja usein juutalaisia tahallaan loukkaavaksi virkamieheksi. Lopulta hän meni verisyydessään niin pitkälle, että hänen lähin esimiehensä Syyrian legaatti Vitellius vapautti hänet tehtävistään ja lähetti Roomaan vastaamaan teoistaan. Ilmeisesti hän teki siellä itsemurhan vuonna 39. Kärsimyshistorian kuvaamien tapahtumien aikana Pilatuksen asema oli hänen muutamien erehdystensä vuoksi horjuva ja mahdollisesti hänen tukijansa Sejanus oli jo teloitettu (v. 31). Juutalaiset olivat mestareita käyttämään hyväkseen sitä pientä poliittista liikkumavaraa, mikä heille Rooman vallan alla oli jäänyt. Nämä tosiasiat auttavat meitä ymmärtämään, miksi roomalainen maaherra kuvataan evankeliumeissa horjuvaksi: Hänellä ei ollut varaa uusiin virheisiin.
Juutalaisten strategia on yksiselitteinen ja historiallisesti hyvin ymmärrettävä. Roomalaiset eivät olleet kiinnostuneita tuomitsemaan ketään kuolemaan sapattirikoksen takia. Jos mieli päästä Jeesuksesta eroon, hänet oli ilmiannettava kuninkuuden tavoittelijana. Niin seisoi palatsin pihalla – ilmeisesti on kyse Herodeksen palatsista – kaksi toisiaan syvästi halveksivaa ihmisryhmää. Juutalaiset tarvitsivat Pilatusta, mutta eivät suostuneet menemään sisälle. ”Pakanoiden talot ovat epäpuhtaita”, oli käypä juutalainen opetus. Siellä saattoi olla mitä hyvänsä, mikä saastutti juutalaisen (erityisesti epäjumalien kuvia) ja vaati ehkä jopa seitsemän päivän ajan eristäytymisen ennen kuin hän oli taas puhdas. Sitä kukaan ei halunnut ennen pääsiäistä. Niin puhtaudestaan kiinni pitävät Jumalan kansan edustajat joutuivat odottamaan Pilatusta ulkona saadakseen Jumalan Pojan tuomituksi kuolemaan – asetelma on karmea ja Johannes on epäilemättä sen itsekin huomannut.
Pilatus ei ole halukas ottamaan asiaa käsittelyyn. Kun hän kuitenkin niin tekee, hänen käytöksensä tulvii halveksuntaa juutalaisia kohtaan. Kysymys on Jeesuksen kuninkuudesta. Yksiselitteistä vastausta Jeesus ei Pilatukselle anna, ei synoptikoilla (ks. Mark. 15:2) eikä Johanneksella. Erityisesti Johanneksella sanat ovat tarkoituksellisen kaksiselitteiset: Jeesus ei ole maallinen kuningas, mutta silti Jumalan maailmaan lähettämä Kristus-kuningas. Hän ei ollut tullut etsimään valtaa, vaan tuomaan maailmaan totuuden. Maaherra ja tuomari tai ei, Pilatus joutuu kohtaamaan saman elämän ja kuoleman kysymyksen kuin jokainen muukin ihminen. Elämä ja kuolema, pimeys ja valo, sokeus vai avoimuus Jumalan totuudelle: ”Totuus – mitä se on?” Pilatus ei kuulunut niihin, jotka ”eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta.”
Pilatuksen sanat totuudesta ovat hämmästyttävän ajankohtaiset. Noihin aikoihin oli filosofisia oppisuuntia, joissa oltiin hyvin tietoisia siitä ettei ihmisen elämässä ole olemassa varmoja vastauksia. Maailmaa osattiin katsoa skeptisesti ja kieltää kaikkia sitovan ajattoman totuuden olemassaolo (erityisesti skeptikot). Suurin kristinuskon meidän aikanamme kohtaama opillinen haaste on tämä: Kristinuskon peruslähtökohta on, että Jumala ja hänen evankeliuminsa on lopullinen ja ehdoton totuus, mutta länsimainen ajattelu suhteellistaa tällä hetkellä kaikki tällaiset totuudet – niitä on yllin kyllin eri ryhmillä. Näin olemme vaivihkaa muotoilemassa aivan uudenlaista kristinuskoa, joka on ja ei ole totta, jossa jokainen tekee itselleen oman jumalansa ja oman elämäntapansa ja jossa kaunis kynttilänvaloa ja tunne-elämykset korvaavat kaikki opilliset kysymykset. Tämä kysymyksenasettelu ei uhkaa kristillisen uskon yksittäisiä oksia, vaan sen juurta. Mutta kuka ymmärtäisi tämän ja panisi hätäkellot soimaan: Jumalan lihaksi tullut sana on totuus yli kaikkien totuuksien.
Jeesus tuomitaan kuolemaan 18:38-19:16
Pääsiäinen oli juutalaisten suurjuhla, jonka ytimenä oli pääsiäisateria. Oli hyvä työ päästää syömään pääsiäisateriaa sellainen, joka ei sitä olisi muuten päässyt syömään. Yhden tällaisen ryhmän muodostivat vangit. Meillä ei ole evankeliumin ulkopuolista tietoa konkreettisista tapauksista, joissa vanki armahdettiin pääsiäiseksi, mutta tämä kärsimyshistorian palanen sopii hyvin yhteen muiden tuntemiemme palasten kanssa.
Johannes käyttää Barabbaasta sanaa ”rosvo”, Markus (Mark. 15:7) kertoo hänen tehneen kapinan yhteydessä murhan. Nämä tiedot sopivat helposti yhteen: Mies, joka oli juutalaisten näkökulmasta vapaustaistelija, oli roomalaisten kannalta katsoen pelkkä terroristi ja rosvo. Johannes jättää kertomatta sen, että Barabbas todella vapautettiin Jeesuksen sijasta. Pilatus lähtee omalle tielleen, jolla hän koettaa ratkaista tilanteen. Jeesusta kohtaa raju ruoskinta, joka ylittää meidän käsityskykymme. Epäilemättä juuri tässä oli syy siihen, että Jeesus kuoli ristillä muutamassa tunnissa. Ruoskimisen aiheuttama verenhukka ja keskipäivän helle aiheuttivat Jeesukselle nopean kuoleman.
Ruoskimiseen liittyy sotilaiden katkera pilkka. Esille haetaan kuninkaallinen ja kallis purppuraviitta. Orjantappuroista väännetään kruunu. Palestiinassa palvelevat sotilaat värvättiin pääosin Syyriasta, jotka olivat takuuvarmoja juutalaisten vihamiehiä. Kun tämä joukko nyt saa käsiinsä juutalaisten kuninkaan, sadistinen riemu tuo esiin ihmisluonnon karmeimmat puolet.
Johanneksen esityksestä saamme sen käsityksen, että ruoskiminen ja pilkka olivat välineitä, joiden avulla Pilatus koetti päästää Jeesuksen irti. Hän tuo nyt Jeesuksen kaikkien nähtäväksi: Ei kai tämä mies voinut olla enää kenellekään vaarallinen? Kidutettu Kuningas saa vastaansa oman kansansa vihanpurkauksen ja nyt vasta Pilatus kuulee todellisen syytöksen: Tämä mies on tehnyt itsensä Jumalan Pojaksi. Säikähtäneenä hän kysyy Jeesuksen todellista alkuperää, mutta jää ilman vastausta. Mikään ei enää auta Pilatusta, joka oli antanut ajaa itsensä liian ahtaaseen tilanteeseen. Hänellä ei ollut virkauransa siinä vaiheessa enää varaa kanteluun, jonka mukaan hän oli päästänyt irti kuninkaaksi pyrkivän miehen. Juutalaiset kiistävät oman messiasodotuksensa ja valitsevat Kristuksen sijasta vihaamansa keisarin. Niin tapahtuu historian suurin oikeusmurha.
Markuksen mukaan (15:25) Jeesus ristiinnaulittiin kolmannella hetkellä eli meidän aikaamme noin kello 9, Johanneksen mukaan oli kuudes hetki (n. klo 12). Evankelistojen pieni erimielisyys on osoitus siitä, että jokaisella kärsimyshistorian kertojalla on ollut oma lähteensä eikä heidän ole tarvinnut tyytyä edeltäjiensä sanojen mekaaniseen toistamiseen.
Jeesus ristiinnaulitaan 19:16-27
Muutamin koruttomin lausein Johannes kertoo Jeesuksen tiestä Golgatalle ja hänen ristiinnaulitsemisestaan. Pilatus kostaa kirjoituttamallaan päällekirjoituksella halpahintaisesti halveksimilleen juutalaisten johtajille. ”Juutalaisten kuningas” – siinä on kuolemanrangaistuksen syy, jonka muistuttaa kaikkia ohikulkijoita siitä, ketkä olivat maassa todellisia vallanpitäjiä. ”Minä olen juutalaisten kuningas” olisi ollut juutalaisille miellyttävämpi. Pilatus halusi kuitenkin tehdä selväksi, että juutalaisten kuninkaan oli käynyt niin kuin kaikkien juutalaisten kuninkaiden tulisi käymään. Ristin juurella pahan valta näyttää olevan pidäkkeettä irti. Ristille lyödyn Pojan vaatteista heitetään hänen silmiensä alla arpaa, koska hän ei enää niitä tule tarvitsemaan. Ja kuitenkin juuri tässä loukkaavassa teossa käy ilmi, että tapahtumat etenevät Jumalan suuren suunnitelman mukaan. Psalmin 22:19 sanat toteutuvat ja osoittavat, että myös psalmin riemua uhkuva loppupuoli on toteutumassa. Ristin juurella seisoo todistaja, Jeesuksen rakkain opetuslapsi. Hänelle Jeesus uskoo äitinsä huoltamisen. Siksikö, että hän on Jeesuksen serkku? Mainitseehan Matteus (27:56) Sebedeuksen poikien äidin olleen ristin juurella ja Johannes taas mainitsee muutaman harvan naisen joukossa Jeesuksen äidin sisaren (19:25). Niin tai näin, neljännen evankeliumin taustalla on luja kristillinen perimätieto.
Jeesus kuolee 19:28-37
Johannes säilyttää otteensa loppuun asti. Hän ei kerro pimeydestä, ei epätoivoisesta huudosta, ei tuskaisesta rukouksesta. Jeesus kärsii kyllä todellisena ihmisenä eikä poissaolevana henkiolentona, kuten jotkut jo Johanneksen aikana opettivat. Silti ristillä kuolee kuningas, jonka valtasuuruus ei ole helvetillisissä tuskissa murtunut. Kun Isän antama tehtävä on loppuun suoritettu, hän antaa henkensä.
Mooseksen laki määräsi hautaamaan puuhun ripustetun miehen ennen auringon laskua, ettei hän, Jumalan kiroama, saastuttaisi pyhää maata. Eivät sääliväisyydestä ristillä kituvia kohtaan, vaan voidakseen viettää pääsiäistä saastuttamattomassa maassa juutalaiset pyysivät Pilatukselta ruumiiden ottamista alas. Siinä tilanteessa kauhea crurifragium, sääriluiden murskaaminen, merkitsi suurta sisäistä verenvuotoa ja nopeaa kuolemaa.
Jeesuksen kohdalla ammattilaisten ei tarvinnut kuin vilkaista ristiinnaulittuun ja todeta, ettei painavan moukarin käyttämiseen ollut enää tarvetta. Juutalaisten kuningas oli kuollut niin kuin ihminen voi olla kuollut. Asia varmistetaan tarkalla keihään iskulla. Puhkaistusta kyljestä virtaa verta ja vettä. Vuosikymmenten erimielisyyden jälkeen lääkärit ovat ilmeisesti saavuttaneet jonkinlaisen yksimielisyyden siitä, että tämä on mahdollista aivan vastikään kuolleen ihmisen kohdalla.
Mitä Johannes tarkoittaa kertoessaan, että Jeesuksen kyljestä virtasi veri ja vesi? Hyvää selitystä ei ole olemassa. Ehkä hän tahtoi sanoa, että nyt Jeesuksen sisältä virtaa elävän veden lähde (7:38). Ehkä hän tahtoo näin viitata kasteeseen, jonka elementti on vesi, ja ehtoolliseen, jonka taustalla on veri. Ehkä hän vain kertoo ihmeellisen tapahtuman, joka teki suuren vaikutuksen ristin juurelle seisseeseen todistajaan. Tämä todistaja on se, joka on tavalla tai toisella Johanneksen evankeliumin takana. Jeesus antaa henkensä, mutta ei tarkoituksettoman väkivallan uhrina. Vielä hänen kuolemansa hetkellä tapahtuu sellaista, mikä osoittaa kaiken tapahtuneen Jumalan suunnitelman mukaisesti. Keihään iskussa ja naulojen tekemissä haavoissa toteutuu Sak. 12:10. Toinen lainattu raamatunkohta liittyy Johannekselle hyvin tärkeään aiheeseen: Jeesus on Jumalan asettama pääsiäislammas. Niin kuin kerran juutalaisten pääsiäinen (2. Moos. 12) vei vangitun kansan vapaudesta orjuuteen, niin myös Jumalan Karitsa, joka uhrataan meidän syntiemme edestä, vie syntiset ihmiset pimeydestä valoon.
Jeesuksen hautaaminen 19:38-42
Kaikki evankeliumit mainitsevat Joosef Arimatialaisen haudanneen Jeesuksen. Johannes liittää hänen seuraansa miehen, joka oli uskaltautunut aluksi Jeesuksen seuraan vain yöllä mutta joka sittemmin oli jo uskaltanut omalla tavalla puolustaa Jeesusta Suuren neuvoston kokouksessa. He toimivat hyvin kiireisesti. Juutalaisten tapana oli pestä ruumis, mutta tästä ei yksikään evankelista kerro mitään. Sen sijaan heillä oli valtava määrä – 30 kiloa – kallista voidetta. Jeesus sai nopeasti kuninkaallisen hautauksen.