Tämä kuulostaa perin tyhmältä. Filippus ei ota tyytyäkseen uskoon, vaan tahtoo olla varma asiasta, tahtoo tuntea ja nähdä. Hän arvelee, että Isän näkeminen on varmempaa kuin paljaan sanan uskominen. Hiukan muita älykkäämpänä hän tuo esiin tuon syvällisen kysymyksen, joka on kaikkina aikoina askarruttanut viisaimpia ihmisiä: Kuka Jumala on ja miten hänet voidaan löytää ja tuntea? Filippus sanoo: Herra, näytä meille Isä, niin tyydymme. On kuin hän sanoisi: Sinä tosin puhut Isästä ja hänen tuntemisestaan. Minä en ole kuitenkaan ikinä nähnyt häntä enkä osaa muuta sen rakkaampaa toivoa kuin kerran saada nähdä hänet ylhäällä enkelien parissa. Tahdomme uskoa, jos annat meille vielä tämän merkin.

Filippus ei tyydy sanaan, vaan uskaltaa tutkia Isää muulla tavoin kuin sanan kautta. Kun järki ei voi uskoa, se tahtoo päästä varmuuteen muita teitä. Tämä kysymys merkitsee siis sitä, ettei omatunto voi päästä varmuuteen minkään muun kuin uskon kautta. Meidän on siis riiputtava vain sanassa odottamatta mitään merkkejä.