Luku 12
Ihmisen Poika on sapatin herra (12:1-8)
On sapatti, joskus toukokuussa tai kesäkuun alkupäivinä, kun vilja on kypsää. Opetuslapset ovat nälkäisiä ja käyttävät hyväkseen juutalaista jokamiehen oikeutta. He taittavat viljapellosta tähkiä ja alkavat syödä. Fariseukset reagoivat heti. Tämä kuului heidän käsityksensä mukaan niihin 38 työhön, jotka olivat nimenomaan kiellettyjä sapattina. Mutta Jeesus viittaa Daavidin esimerkkiin. Mitä hän teki ollessaan nälkäinen? Eikö hän rikkonutkin näkyleipiä koskevaa lakia? Ja mitä tekevät temppelin papit? Kaikkihan tiesivät, että heidän tuli uhrata ”sapatin polttouhri”, joka teurastettiin sapatinpäivänä. Ja sitten Jeesus sanoo sen, minkä ennen kaikkea muuta on täytynyt loukata fariseuksia: ”Tässä on se, joka on pyhäkköä suurempi.” Senhän täytyy merkitä sitä, että tässä on Messias, tässä on taivasten valtakunta, tässä on uusi Israel, tässä on vanhan temppelin aika ohi. Sitten Jeesus muistuttaa jo aikaisemmin siteeraamastaan profeetta Hoosean sanasta. Jumala odottaa meiltä laupeutta eikä uhria. Fariseukset olivat kaikessa ankaruudessaan joutuneet harhaan. He tuomitsivat syyttömiä ja kartuttivat itse omaa syyllisyyttään. He vääristivät lain tehdessään siitä oman vanhurskautensa välineen sen sijaan että olisivat nähneet syntinsä ja oppineet laupeutta. Ja lopuksi Jeesus sanoo, että Ihmisen Poika on sapatin herra. Sen on täytynyt kuulostaa fariseusten korvissa yhtä rienaavalta kuin syntien anteeksiantamisen. Sehän edellytti, että hän oli enemmän kuin ihminen!
Kun Matteus alkaa tämän kertomuksensa sanoilla ”Siihen aikaan” – aivan kuin edellisenkin kappaleen – niin se ei merkitse tarkkaa ajanmääritystä. Todennäköisesti se oli vain tavanomainen tekstin aloitustapa, jota käytettiin, kun sitä luettiin jumalanpalveluksen tai opetuksen yhteydessä. Matteushan ei ole kirjoittanut uutta tekstiä. Hän toistaa – enemmän tai vähemmän vapaasti – sitä, mitä hän on monet kerrat itse kuunnellut tai esittänyt toisille.
Kun Jeesus kysyy fariseuksilta, eivätkö he ole ”lukeneet” tiettyä Raamatun kohtaa, niin hän käyttää sanaa, joka merkitsee ääneen lukemista. Hän viittaa niihin lukemattomiin kertoihin, kun he itse ovat lukeneet nämä kohdat synagogassa tai jonkun rabbin edessä. Antiikissa oli tapana lukea aina ääneen, myös yksin ollessa.
Mitä sapattina saa tehdä (12:9-14)
Jeesus tulee synagogaan, ja uusi ristiriitatilanne syntyy välittömästi. Kuten usein muulloinkin, Matteus esittää tapahtumien kulun Markusta lyhyemmin ja vähemmän maalaillen. Matteusta kiinnostaa aina ensi sijassa se opetus, mikä kustakin kertomuksesta on löydettävissä. Tässä on kysymys siitä, mitä sapattina saa tehdä. Matteus antaa vastustajien tehdä kysymyksen: ”Onko luvallista sapattina parantaa?” Ja Jeesus antaa vastauksen, joka on yhtä helppotajuinen kuin väistämätönkin. Jos jollakulla on yksi ainoa lammas ja se joutuu vaaraan sapattina, eikö hän silloin auta sitä? Eikö ihminen ole enemmän arvoinen? Tietysti hädässä olevaa saa auttaa! Jeesus antaa siis sen ohjeen, joka kristillisessä opetuksessa on ilmaistu niin, että lepopäivänä saa tehdä sellaista työtä, ”mitä kristillinen rakkaus vaatii”. Jeesus parantaa sairaan. Fariseukset eivät uskalla sanoa mitään. Mutta he menevät pois ja neuvottelevat siitä, kuinka saisivat vastustajansa vaiennetuksi lopullisesti.
Halveksittu ja laupias Herran palvelija (12:15-21)
Jeesus vetäytyy vastustajiensa ulottuvilta. Tässä Matteus näkee Jeesuksen koko persoonaan ja työhön liittyvän oleellisen seikan. Jeesus olisi voinut antaa tuomion kohdata vastaanhangoittelijoita. Sen sijaan hän vetäytyy pois ja omistautuu hänen apuaan tarvitseville sairaille. Sellainen oli todellinen Messias. Hänen kuvansa on löydettävissä profeetta Jesajan kirjasta, jossa puhutaan ”Herran palvelijasta”, halveksitusta ja kärsivästä palvelijasta, joka oli Jumalan valittu työase ja joka lopulta korotettiin ja osoittautui voittajaksi. Matteus siteeraa erästä kaikkein tärkeimmistä häntä käsittelevistä kohdista (Jes. 42:1-4). Käännös on ilmeisesti kirjoittajan oma.
Ei ole epäilystäkään siitä, että Matteus on ymmärtänyt Jeesuksen oikein antaessaan näiden sanojen ilmaista sitä, miten Jeesus näki itsensä ja tehtävänsä. Kohtaamme tässä ensin ne sanat, jotka toistuvat kertomuksissa Jeesuksen kasteesta ja kirkastumisesta. Hän on Jumalan ”rakas”, johon Jumala on ”mielistynyt”. Hänellä on Jumalan Henki. Hän puhuu Jumalan nimissä. Hän ”saattaa oikeuden sanomaa” kaikille kansoille. ”Oikeus” on käännös heprean sanasta, joka merkitsee sekä lakia että tuomiota ja sisältää kaiken sen, mitä Jumala tahtoo toteuttaa ja on toteuttava. Se, mihin Matteus on ehkä erityisesti kiinnittänyt huomiota, on sana siitä, ettei Herran palvelija ”riitele eikä huuda”. Hän ei tee propagandaa eikä politikoi. Sen sijaan hän harjoittaa sielunhoitoa. Hän ottaa hoiviinsa ne, jotka ovat menettämässä rohkeutensa ja antamassa periksi. Ja näin hän on jatkava, kunnes koko maailma on saanut kuulla sanoman. Silloin koittaa suuri voitonpäivä, jolloin kaikki saavat nähdä hänet siksi, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä.
Tämän kappaleen alussa sanottiin, että Jeesus ”varoitti vakavasti heitä saattamasta häntä julki”. Sanat toistuvat Markuksella vastaavassa yhteydessä. Mutta siellä kerrotaan juuri ennen, että kun saastaiset henget näkivät hänet ”lankesivat he maahan hänen eteensä ja huusivat sanoen: ’Sinä olet Jumalan Poika.’” Jatko saa silloin hieman toisen sisällön kuin Matteuksella, suunnilleen näin: ”Hän keskeytti heidät tylysti ja päättäväisesti, jotteivät he paljastaisi, kuka hän oli.” On ilmeistä, että merkitys on Markuksella selkeämpi. Ei voida sanoa täysin varmasti, mitä sairaat eivät saaneet Matteuksen mukaan paljastaa. Todennäköisesti hän lienee tarkoittanut, etteivät he saaneet levittää tietoa Jeesuksesta, koska hän tahtoi toimia ilman vastustajien taholta tulevia häiriöitä.
Tällaisiin tekstien yksityiskohtien vertailuihin tutkimus pohjautuu pyrkiessään selvittämään, ovatko eri evankelistat tunteneet toistensa kirjoitukset ja käyttäneet niitä hyväkseen. Lukuisia teorioita on esitetty, ja varmoihin tuloksiin voidaan tuskin päästä. Koko ajanhan joudumme pitämään mielessä, että olemme tekemisissä sellaisten sanojen ja kertomusten kanssa, jotka ihmiset osasivat ulkoa, ja että varsinkin juutalaisilla oli pitkälle kehittynyt kyky toistaa sanatarkasti pitkiä tekstejä, joita he eivät koskaan olleet nähneet kirjoitettuina.
Jumalan vai saatanan työtä? (12:22-30)
Taas on yksi pahojen henkien riivaama parannettu, ja kaikki kyselevät hämmästyen, eikö Jeesuksen sittenkin täydy olla ”Daavidin poika”. Messias oli syntyvä Daavidin suvusta ja ”Daavidin poika” oli yksi Messiaan nimistä. Oikeastaan ei yleisesti oltu taipuvaisia uskomaan, että Jeesus oli Messias. Koko hänen esiintymisensä oli ristiriidassa sen kanssa, mitä Messiaalta odotettiin. Jeesushan ei ollut kansanjohtaja eikä kansallinen uudistaja. Kuitenkin hänellä oli voima, joka ylitti kaiken sen, niistä siihen asti oli kuultu puhuttavan, ja hän teki sellaista, mitä tiedettiin tapahtuvan, kun Messias tuli ja perusti valtakuntansa. Niinpä alettiin ihmetellä, olisiko hän sittenkin ”se tuleva”.
Fariseuksilla oli myös silmät päässään. He näkivät sekä sen, mitä Jeesus teki, että sen, kuinka kansa siihen suhtautui. He huomasivat vaaran ja tiesivät, miten se oli kohdattava. Ihmeitä he eivät voineet kiistää. Mutta he sanoivat, että ne tapahtuivat paholaisen voimalla. Paholaista sanotaan tässä heprealaiseen tapaan joko saatanaksi, joka tarkoittaa ”syyttäjää”, että Belsebuliksi, joka alkuaan oli erään filistealaisten jumalan nimi, mutta joka myöhemmin oli saanut merkityksen ”riivaajain päämies”.
Jeesuksen vastauksesta näemme, että hänenkin mielestään tässä on kysymys henkivalloista. Sairauden aiheuttajana on se paha valta, joka tahtoo tuhota Jumalan hyvän luomistyön. Pelastukseen ei kuulu vain se, että ihmiset palastuvat synnistä, vaan myös, että he pääsevät vapaiksi sairaudesta ja kärsimyksestä. Sellaista ei ole oleva Jumalan valtakunnassa. Parantaessaan sairaita Jeesus samalla murtaa saatanan vallan ja pilaa hänen suunnitelmansa. Sen hän pystyy tekemään, koska hän on ”väkevää” voimakkaampi ja pystyy sitomaan tämän ja riistämään pois sen, minkä ”väkevä” on alistanut valtaansa.
Koska sairaus ja kärsimys tulevat pahuuden ruhtinaalta, on mahdotonta ajatella, että niiden aiheuttaja itse tuhoaisi ne. Sehän merkitsisi, että hän taistelisi itseään vastaan ja että hänen valtakuntansa olisi luhistumaisillaan. Se fariseusten piti tietää. Hehän yrittivät myös joskus ajaa ulos riivaajia. Luulivatko he todellakin, että saatanan avulla voi saada hyviä tuloksia? Siinä tapauksessa he tuomitsivat itsensä.
Sitten Jeesus muuttaa vastustajien syytöksen moittivaksi kysymykseksi. Eivätkö he todellakaan näe, mitä on tapahtumassa? Jos hän ajaa riivaajia ulos Jumalan Hengen voimalla, niin silloinhan Jumalan valtakunta on tullut heidän tykönsä! Se on jo täällä, siellä, missä hän on, jolla on valta käskeä pahoja henkiä. Hänellä on valta mennä ”väkevän” taloon ja ryhtyä taisteluun tätä vastaan riistääkseen tältä ryöstösaaliin takaisin.
Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunta on ”tullut”. Se ilmaistaan kreikankielisellä sanalla, joka merkitsee ”ulottumista”. Valtakunnan ensimmäinen alku on nyt heidän keskellään, Jeesuksen persoonassa. Se merkitsee, että on tapahtunut sellaista ratkaisevaa, mihin on otettava kantaa. Ei voi jäädä ulkopuoliseksi. Joka ei tahdo olla puolesta, on vastaan. Se, joka ei ”kokoa”, ei ole mukana kokoamassa ihmisiä Jumalan valtakuntaan, ”hajottaa”, niin että ihmiset joutuvat harhateille.
Toisessa yhteydessä (Mark. 9:40) Jeesus sanoo, että se, joka ei ole häntä vastaan, on hänen puolellaan. Mutta silloin on kysymys miehestä, joka ajoi ulos riivaajia Jeesuksen nimessä ja joka oli siis ymmärtänyt, että Jeesus oli ”väkevämpi”. Hän ei siis ollut Jeesusta vastaan kuten fariseukset, vaan oli ymmärtänyt ainakin jotakin siitä, mitä he eivät tahtoneet nähdä. Hän tiesi, että Jeesuksella oli sellaista, mikä voi ja minkä pitäisi saada auttaa ihmisiä.
Synti Pyhää Henkeä vastaan (12:31-32)
Ymmärtääksemme, mitä Jeesus tarkoittaa Pyhän Hengen pilkkaamisella, tai sillä, että sanotaan jotakin Pyhää Henkeä vastaan, meidän on otettava huomioon asiayhteys. Fariseukset olivat nähneet ja kuulleet. Heidät oli asetettu Jumalan evankeliumin, Jumalan suuren tarjouksen, eteen. Se oli esitetty heille niin kohtikäyvänä ja vakuuttavana kuin suinkin mahdollista. He eivät olleet vain epäilleet tai asettuneet odottavalle kannalle. He olivat julistaneet, että kyseessä oli perkeleen työ. Siitä, mikä oli peräisin Jumalalta ja merkitsi hänen kaikkein suurinta hyvää tekoaan, jossa hän ilmaisi itsensä heille, he olivat varoittaneet ja sanoneet, että se oli lähtöisin saatanasta. Tämä on synti Pyhää Henkeä vastaan: että sanotaan Jumalan hyvyyttä perkeleen työksi – ja tarkoitetaan sitä. Niin on mahdollista tehdä vain sen, joka on sisintään myöten pahan vallassa, niin lopullisesti, ettei mikään muutos enää ole mahdollinen. Siihen vaaraan fariseukset olivat joutuneet. Siksi tässä varoitetaan siitä äärimmäisestä synnistä, josta ei enää ole paluuta.
Samalla on huomattava se lupaus, jonka Jeesus tässä antaa. Kaikenlaiset synnit voi saada anteeksi, näyttivätpä ne miten hirvittäviltä tahansa. Vain se, joka torjuu luotaan anteeksiantamuksen ja sanoo sitä saatanan keksinnöksi, on toivottomassa tilassa ja lopullisesti kadotettu.
Sydämen kyllyydestä suu puhuu (12:33-37)
Sydämen ja elämäntavan, uskon ja tekojen välillä on väistämätön yhteys. Fariseusten mielestä hyvät teot tekivät ihmisestä hyvän. Mutta Jeesus sanoo, että ihmisen pitää tulla hyväksi, jotta hän voisi tehdä hyviä tekoja. Kuinka ihmisestä voi tulla hyvä, sitä ei sanota tässä. Se asia sisältyy Jeesuksen koko sanomaan: Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi. Tässä Jeesus vain toteaa, ettei se, joka itse on paha, voi tehdä mitään todella hyvää. Hän käyttää esimerkkinä sanoja. Ne virtaavat meistä ulos ja osoittavat, millaisesta lähteestä ne ovat peräisin. Hän sanoo – Kastajan tapaan – fariseuksia kyykäärmeitten sikiöiksi. He ovat syntyneet myrkkyhampaat suussaan. Hehän olivat juuri äsken antaneet näytteen puremiskyvystä. Heidän myrkylliset sanansa olivat peräisin ”pahan runsaudesta”, pahasta varastosta. Tämä varoitus ei koske vain fariseuksia. Jeesuksen sanojen kärki kohdistuu meihin kaikkiin. Ihmiset joutuvat tilille kaikista turhista ja tyhjistä sanoistaan. ”Turhilla” sanoilla tarkoitetaan tässä hyödyttömiä ja ajattelemattomia sanoja, joilla ”ei tarkoitettu mitään”. Ne vain valuivat meistä ulos. Se, että meitä voidaan syyttää juuri niistä, johtuu siitä, että ne paljastavat, mitä sydämessä oli. Ne osoittavat puun laadun. Eivät sanat eivätkä teot itsessään tee ihmistä vanhurskaaksi. Mutta ne ovat mittari, joka osoittaa, onko hän vanhurskas vaiko ei. Ja vanhurskaaksi hän voi tulla vain käymällä sisälle anteeksiantamuksen valtakuntaan ja elämällä uskossa Jumalan evankeliumiin.
Epäusko haluaa merkkejä (12:38-42)
”Merkeillä” tarkoitettiin ihmeellisiä tapahtumia, joiden oli määrä osoittaa, että oltiin todellakin tekemisissä Jumalan miehen kanssa. Mooseshan oli tehnyt faraon edessä sellaisia merkkejä. Mutta Jeesus kieltäytyi johdonmukaisesti tekemästä ”legitimaatioihmeitä” epäuskoisten vakuuttamiseksi. Sellaista ”merkkiähän” kiusaaja oli erämaassa houkutellut häntä tekemään. Sellaisten merkkien varaan ei voi rakentaa mitään todellista uskoa. Merkkejä tahtoo laskelmoiva itsekkyys. Se tahtoo takeita, että siihen, niihin Jumala kutsuu, kannattaa panostaa. Siksi Jeesus sanoo, että merkkejä vaativa sukupolvi on ”paha ja avionrikkoja”. Mutta se ei saa muuta merkkiä kuin Joonan merkin. Joonan merkin selitys on erilainen Luukkaalla ja Matteuksella. Luukas sanoo, että se on profeetta Joonan voimallinen parannussaarna. Tässä se taas on lähinnä profeetan näennäinen kuolema ja ihmeellinen pelastus kolmen päivän kuluttua. Molempiin selityksiin sisältyy tärkeä seikka. Se merkki, jonka Jeesus antaa – juutalaisille ja meille – on toisaalta hänen kutsunsa parannukseen ja uskoon, toisaalta hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Se, joka ei vakuutu siitä merkistä, ei vakuutu mistään muustakaan.
Kun Jeesus sanoo olevansa kolme päivää ja kolme yötä ”maan povessa”, niin tämä on alkutekstissä ilmaistu sanoilla ”maan sydämessä”, siis jossakin sen sisimmässä osassa. Ei ole varmaa, että tässä on kysymys haudasta. Sanat voidaan myös kääntää ”maan syvyydessä”, ja niiden on ehkä tarkoitus viedä ajatukset tuonelaan.
Jeesus muistuttaa siitä, että totuudesta on mahdollista vakuuttua pelkästään Sanan voiman avulla. Niin tapahtui niniveläisille. Ja Saban kuningatar tuli kuulemaan Salomon viisautta. Kuinka paljon enemmän olikaan kaikki se, mikä juutalaisilla nyt oli keskuudessaan!
Hyödytön paraneminen (12:43-45)
Vaikuttavan vertauksen avulla Jeesus kuvaa sitä, miten käy sille, joka parantuu tulematta opetuslapseksi. Hänhän sai nähdä sellaista tapahtuvan yhtenään. Hänen kimpussaan tungeksi ihmisiä, jotka tahtoivat tulla terveiksi. Mutta monet parantuneista katosivat sitten. Miten heille kävi? Sen Jeesus sanoo tässä vertauksessa.
Saastainen henki on ajettu ulos. Jeesus puhuu siitä määrätyssä muodossa, kuten lääkäri puhuu tietystä sairaudesta. Henki ei ole kuollut, mutta se on koditon. Kun se ei voi keksiä parempaakaan ratkaisua, se yrittää palata takaisin. Ja se huomaa ihastuksekseen, että talo on tyhjänä. Jumalan Hengen, joka kerran ajoi ulos saastaisen hengen, pitäisi asua siellä. Mutta niin ei asia ole. Ihminen on parantunut, mutta ei ole saanut uutta herraa. Huone on ”lakaistu ja kaunistettu”. On terveyttä ja hygieniaa, ehkä kulttuuria ja sivistystä. Mutta ei ole uskoa Jeesukseen. Ja silloin on tie avoinna, ei vain entiselle riivaajalle, vaan seitsemälle pahemmalle.
Kuva, joka oikeastaan puhuu ihmisestä, joka on parantunut, on sovellettavissa myös sellaisiin sosiaalisiin ja taloudellisiin parannuksiin, jotka kylläkin korjaavat vanhat epäkohdat, mutta joita seuraa tyhjiö kaikkea kannattelevan uskon sijasta. Miksi asiat eivät parantuneet, vaan pikemminkin pahenivat sen sukupolven kohdalla, joka sai kalliimmat koulut, paremmat asunnot ja suuremmat paikat kuin mikään aikaisempi? Jeesuksen vertaus antaa vastauksen.
Jumalan perhe (12:46-50)
Matteus ei kerro mitään siitä, miksi Jeesuksen äiti ja veljet tahtoivat puhutella häntä. Ehkä se koettiin liian tyrmistyttävänä. Markus kertoo kaihtelematta, että Jeesuksen lähimmät luulivat hänen olevan ”poissa suunniltaan” (Mark. 3:21). Markuksen tärkein lähde on Pietari. Kun Pietari kertoi tätä, kukaan ei loukkaantunut. Kaikki tiesivät, että hän oli Jaakobin paras ystävä ja uskollinen työtoveri – ja Jaakob oli ollut tuona kertana ulkona kadulla hakemassa kotiin häiriintynyttä veljeään. Aina marttyyrikuolemaansa asti hän oli Jerusalemin alkuseurakunnan kunnioitettu johtaja. Siinä on ehkä syy siihen, että Matteus ohitti hienotunteisesti sen tosiasian, että hän oli kerran pitänyt evankeliumia hullutuksena. Mutta näin kertomuksesta myös katoaa syy siihen, että Jeesus antaa näennäisen tylyn vastauksen. Eihän äidin pyyntöä saada puhua poikansa kanssa muuten yleensä torjuta. Mutta tässä Jeesus koki omalla kohdallaan sen, mistä hän alituisesti puhui. Eivät läheisimmätkään saa asettua meidän ja Jumalan valtakunnan väliin.
Matteus on tahtonut korostaa asian myönteistä puolta: opetuslapseksi tuleminen merkitsee uuden suvun, Jumalan perheen, jäsenyyttä. Siinä perheessä Jeesus on meidän veljemme ja Jumala isämme.