Luku 26
Loppu lähestyy (26:1-5)
”Ja kun Jeesus oli lopettanut…” Viidennen ja viimeisen kerran Matteus käyttää tätä sanontaa. Alkutekstissä on vielä korostetumpi sanamuoto, jonka sävy on varmastikin tarkoituksellisen vanhatestamentillinen: ”Ja tapahtui, että kun Jeesus oli lopettanut…” Tässä kuten aiemminkin Matteus osoittaa lopettaneensa kokoelman sanoja, jotka Jeesus oli lausunut tietystä asiasta. Ja tällä kertaa hän antaa ymmärtää, että Jeesus on lopettanut koko opetustoimintansa. Nyt alkaa Jeesuksen kärsimys.
Kärsimyshistorian on täytynyt kuulua niihin kertomuksiin Jeesuksen elämästä, jotka kaikkein ensimmäiseksi saivat kiinteän muodon. Se on täysin ymmärrettävää ja kuuluu asian luonteeseen. Kärsimyshistoria muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, draaman, jonka jokainen osa vaatii jatkon. Matteus on ilmeisesti tuntenut sen samassa muodossa kuin Markus. Hänen versionsa on joskus – kuten usein muulloinkin – lyhyempi, mutta toisaalta hän ottaa mukaan muutamia sellaisia yksityiskohtia, jotka puuttuvat Markukselta. (Matteuksen teksti on kreikankielisessä Raamatussa runsaan kymmenesosan pitempi kuin Markuksen.)
Alusta asti Matteus korostaa erästä seikkaa, johon hän sitten palaa. Jeesus tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Hän ei ollut pahuuden tahdoton uhri. Hän kohtasi kuoleman täysin tietoisena siitä, että kaiken tämän täytyi tapahtua. Hänellä oli tehtävä suoritettavanaan. Niinpä hän sanoo suoraan opetuslapsilleen, että suuri juhla merkitsee hänelle ristiinnaulitsemista. ”Kahden päivän perästä on pääsiäinen” – pystymme tavoittamaan jotakin niiden sanojen sävystä, jos sanomme: ”Kahden päivän päästä on joulu” – ja silloin Ihmisen Poika ristiinnaulitaan!
Siispä vastustajat kokoontuvat. He eivät aavista, että Jumala on jo liittänyt heidän punomansa pahat juonet omaan hyvään suunnitelmaansa ihmisten pelastamiseksi. Itse he aikovat raivata vihatun arvostelijan pois tieltä. Arveluja he esittävät asian suhteen vain yhdessä kohdassa: poliittisia seuraamuksia ei saa tulla. On edettävä varovasti.
Hautausta ennakoidaan (26:6-13)
Kuka ”spitaalinen Simon” oli, sitä emme tiedä. Hänen on täytynyt olla hyvin tuttu niille ihmisille, jotka ensimmäisen kerran kuuntelivat tätä kertomusta. Meille tuollaiset nimet ovat muistutus siitä, että olemme tekemisissä tapahtumien kanssa, jotka ovat kerran sattuneet ensimmäisten kuulijoiden läheisyydessä ja joille oli olemassa silminnäkijöitä.
Simonin talossa nautitun aterian aikana nainen siis tuli alabasteripulloineen ja kaatoi kallisarvoisen öljyn Jeesuksen hiuksiin. Opetuslapset ajattelivat – kuten varmaan moni meistäkin olisi ajatellut – että se oli järjetöntä tuhlausta. Eikö pullo olisi pikemminkin pitänyt myydä ja antaa rahat köyhille? Mutta Jeesus pitää naisen menettelyä oikeana. On olemassa sellaista tuhlausta, jota Jumala katselee mielellään. Se on tuhlausta, jonka alkulähteenä on rakkaus Jeesukseen. Köyhiä täytyy toki muistaa. Opetuslapsilla tulee tässä pahassa maailmassa olemaan siihen runsaasti tilaisuuksia. Laupeus hätää kärsiviä kohtaan – almujen antaminen – oli juutalaisilla tärkeä osa jumalista elämää. Eikä Jeesus muuta sitä asiaa miksikään. Mutta ensimmäinen asia kaikessa jumalisuudessa on rakkaus Jumalaan. Sen on saatava ilmaista itseään spontaanisti. Se voi näyttää mielettömältä ja tarkoituksettomalta. Pohjimmiltaan kaikki rakkaus Jumalaan on maailmalle hullutus.
Jeesus ottaa naisen lahjan vastaan ja antaa sille tunnustuksen Jumalan Poikana. Rakkaudessaan nainen teki enemmän kuin ehkä tiesikään. Hän voiteli Jeesuksen niin kuin voidellaan kuollut, jota ollaan hautaamassa. Jeesus antaa ymmärtää, että hän on kärsivä pahan äkillisen kuoleman, jonka jälkeen ei ole aikaa huolehtia hänen ruumiistaan tavalla, joka on muuten itsestään selvä. Hänen sanoistaan käy myös ilmi, että nainen hänen mielestään ymmärsi häntä paremmin kuin opetuslapset. Hänellä ei ollut paljon aikaa jäljellä. Nainen käytti tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen rakkauttaan. Ja juuri siksi hänen tekonsa oli seuraava evankeliumia kaikkialle maailmaan. Jeesus, joka tiesi käyvänsä kuolemaan ihmisten tähden, tiesi myös, että ”tätä evankeliumia” tultaisiin saarnaamaan koko maailmassa.
Myyty kolmestakymmenestä hopearahasta (26:14-16)
Ylipapit saivat odottamatonta apua, kun Juudas tuli heidän luokseen. Hän oli juuri se mies, jota he tarvitsivat voidakseen vangita Jeesuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun hän pyysi rahaa, he olivat heti valmiita maksamaan. He punnitsivat hänelle kolmekymmentä hopearahaa, mitä todennäköisimmin suurinta rahayksikköä, joka kreikaksi oli stateer. Palestiinassa sitä lyötiin vanhassa juutalaisessa muodossa, jota sanottiin sekeliksi. Kolmekymmentä sekeliä oli Mooseksen lain mukaan korvaus vahingossa surmatusta orjasta (2. Moos. 21:32). Ehkä Matteus tahtoo sanoa tällä, kuinka halvaksi Israel hinnoitteli Messiaansa. Mutta hänen sananvalintansa viittaa pikemminkin siihen, että hän on pannut merkille toisen Vanhan testamentin kohdan, jossa profeetta Sakarja kertoo (11:12), että kolmekymmentä hopearahaa oli se palkka, jonka hän sai hänet hylänneeltä kansalta.
Kolmekymmentä sekeliä ei ollut mikään erityisen suuri summa. Se vastasi 120 denaria. Vaikka se riitti pellon ostamiseen, on kysytty, kavalsiko Juudas Mestarinsa sittenkään vain rahojen tähden. On arveltu, että hän teki sen pikemminkin pettyneenä siihen, ettei Jeesus ollut se Messias, jota hän oli odottanut. Tai ehkä hän teki tekonsa siinä toivossa, että Jeesus kuolemanvaarassa kuitenkin osoittaisi vastustajilleen sen voiman, josta Juudas oli nähnyt niin monia näyttöjä. Mutta kaikki nämä ovat vain arvailuja.
Viimeinen pääsiäislammas ja ensimmäinen ehtoollinen (26:17-29)
Pääsiäistä vietettiin kevätpäiväntasausta seuraavan nisankuun täydenkuun aikoihin. 14. päivänä pääsiäislammas teurastettiin. 15. päivä oli kokonaisen viikon mittaisen happamattoman leivän juhlan ensimmäinen päivä. Koska uuden vuorokauden katsottiin alkavan auringonlaskusta, nisankuun 15. päivä alkoi jo sen päivän illasta, jolloin pääsiäislammas oli teurastettu. Pääsiäislammas syötiin illalla. Tässä oli syy siihen, että jo 14. päivää sanottiin joskus ”ensimmäiseksi happamattoman leivän päiväksi”, kuten Matteus tässä tekee.
Kaikki neljä evankelistaa ovat yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli torstai-ilta ja että Jeesus kuoli perjantaina. Kolmen ensimmäisen evankelistan – synoptikoiksi nimitettyjen – mukaan tämä perjantai oli nisankuun 15. päivä. Johannes sitä vastoin antaa ymmärtää, että se oli 14. päivä, ja toistenkin evankelistojen kertomuksessa on paljon sellaista, mikä viittaa siihen, että hän on oikeassa. Nisankuun 15. päivä oli näet kuun sapatinpäivä, ja on vaikea selittää, kuinka kaikki se, mitä tapahtui oikeudenkäynnin ja pitkänäperjantaina tapahtuneen teloituksen yhteydessä, olisi voitu tehdä sapattina. Mutta jos Jeesus kuoli nisankuun 14. päivänä, hänen on täytynyt viettää pääsiäisateriaa opetuslastensa kanssa jo 13. päivänä, siis päivää aikaisemmin kuin virallinen kalenteri määräsi. Sellaista saattoi tapahtua. Siinä tapauksessa pääsiäisateria nautittiin ilman varsinaista pääsiäislammasta. Niin jouduttiin aina tekemään, kun juutalaiset viettivät pääsiäistä muualla Rooman valtakunnassa. Ateria voitiin kuitenkin nauttia perinteiseen tapaan. Pöytään oli silloin katettu happamatonta leipää, katkeria yrttejä, neljä viinimaljaa ja ruskeaa hedelmäsosetta, joka muistutti orjantyöstä Egyptin tiilinpolttouuneilla.
Matteus kertoo Jeesuksen lähettäneen opetuslapsensa ”sen ja sen luo”. Hän käyttää sanontaa, joka vastaa suunnilleen nykykielen ilmaisua ”N.N.”. Luultavasti syynä on yksinkertaisesti se, että hän tahtoo lyhentää kertomustaan. Hän edellyttää kuulijoiden tietävän, että Jeesus antoi yksityiskohtaisemmat ohjeet, mutta pitää tarpeettomana toistaa niitä. Sen sijaan hän antaa ymmärtää, että kyseessä oli opetuslapsi, joka ei tarvinnut talonsa avaamiseen muuta kuin Jeesuksen terveiset.
Jeesus käskee opetuslasten sanoa, että hänen ”aikansa” on lähellä. Matteus käyttää kreikan sanaa, joka merkitsee ”sopivaa aikaa”, oikeaa aikaa, Jumalan aikaa. Vast’ikään hän kertoi, että Juudas ”etsi sopivaa tilaisuutta” kavaltaakseen Jeesuksen. Nyt Jeesus sanoo, että ”sopiva hetki” on tullut – mutta se on Jumalan määräämä hetki. Pahat ihmiset tulevat tappamaan Ihmisen Pojan, mutta juuri siten on Jumalan hyvä tahto tapahtuva.
Siksi Jeesus antaa opetuslastensa tietää, että yksi heistä on kavaltava hänet. Hän ei sano sitä siksi, että he tarttuisivat asioihin ja estäisivät kavaltamisen. Mutta heidän on tiedettävä, että tämänkin on Jumala ottanut mukaan suunnitelmiinsa. Sillä tavoin opetuslapset sen ymmärtävätkin. Ei ole kysymys asiasta, jonka he voisivat muuttaa muuksi. Heidän kysymyksekseen muodostuu se, mahtavatko he itse olla mukana tässä käsittämättömässä pahuudessa. He tietävät heikkoutensa. Jeesus sanoo vain – liittyen erääseen psalminkohtaan (41:10) – että yksi niistä, jotka nyt viettävät pääsiäistä hänen kanssaan, on sen tekevä. Kun Juudas kysyy suoraan, onko hän kavaltaja, hän saa kuulla, että Jeesus tietää sen jo. Toiset eivät näytä tajunneen vastausta tai saaneen siitä selvää. Joka tapauksessa Johannes kertoo, että vain hän ja Pietari saivat tietää salaisuuden.
Perheenpään ominaisuudessa Jeesus luki kaikki pääsiäisenviettoon kuuluvat raamatunkohdat ja rukoukset. Jokaisen maljan ja jokaisen ruokalajin kohdalla hän luki sen, mitä tässä nimitetään ”siunaukseksi” tai ”kiitokseksi”. Ne olivat kiinteitä rukouksia, joissa siunattiin Jumalaa hänen lahjoistaan ja suurista hyvistä teoistaan. Jumalaa ei siis pyydetty ”siunaamaan ruokaa”, vaan häntä siunattiin ja kiitettiin, kun hänen lahjansa otettiin nyt vastaan ja muisteltiin niitä hyviä tekoja, joita hän oli tehnyt isille. Mutta tänä pääsiäisenä Jeesus muutti perinteistä kaavaa ja antoi aterialle aivan uuden sisällön. Kun hän mursi leivän – sitkeän, nostattamattoman leivän, joka jouduttiin repimään palasiksi – hän sanoi, että tämä oli hänen ruumiinsa. Juutalaisten kielenkäytössä se merkitsi samaa kuin hän itse ja kaikki, mitä hän oli ja omisti. Sen lahjan – suuremman kuin mitä Jumala oli siihen asti antanut kansalleen – he saisivat nyt ottaa vastaan. Ja ottaessaan maljan – todennäköisesti ”siunauksen maljan”, joka juotiin ateriasta kiitettäessä – hän sanoi, että tämä on hänen verensä, joka vuodatettiin monen edestä” syntien anteeksiantamiseksi. ”Monet” tarkoittivat sen ajan kielellä suurta ihmisten joukkoa, kaikkia niitä, joita muuten pidettiin kadotettuina.
Opetuslasten on täytynyt ymmärtää, että Jeesus puhui kuolemastaan. Sitä, mitä hän sanoi kuolemansa merkityksestä, he tuskin sillä hetkellä tajusivat. Jo se oli käsittämätön salaisuus, että hän kuolisi – ja vielä niin pian! Hänhän oli sanonut, että tämä oli viimeinen kerta, ei vain viimeinen kerta, kun he viettivät pääsiäistä, vaan myös viimeinen kerta, kun he joivat viiniä yhdessä. Seuraavan kerran se tapahtuisi Jumalan valtakunnassa.
Kiitosvirsi ja tappio (26:30-35)
Pääsiäisen vietto päätettiin psalmeihin 115-118. Ne ”veisattiin” tavalliseen tapaan, puolittain laulettuna resitatiivina, sävelmillä, jotka osittain jatkavat elämäänsä gregoriaanisessa laulussa. Luultavasti psalmit laulettiin vuorotellen, perheenpään toimiessa esilaulajana.
Jumalanpalveluksen jälkeen – sillä pääsiäisateria oli samalla jumalanpalvelus – lähdettiin ulos kuutamon valaisemaan yöhön. Pääsiäistä vietettiin aina täydenkuun aikaan, ja siksi oli helppo löytää tie kaupungin kujia pitkin Kidronin laaksoon ja Öljymäelle. Matkalla Jeesus aikaa puhua heille siitä, että he kaikki loukkaantuvat häneen ja luopuvat hänestä – nyt, tänä yönä, muutamia tunteja ensimmäisen ehtoollisen jälkeen. Kun Pietari vilpittömästi ja asiastaan varmana vakuuttaa, ettei sellainen ainakaan hänen kohdallaan tule kysymykseen, hän saa tietää, että ennen kuin kukko laulaa ja aamu sarastaa, hän on kolmesti kieltänyt Mestarinsa.
Tämä on siis osa sitä ilosanomaa, jota alkukirkon piirissä julistettiin. Sitä kuljettivat kaikkialle maailmaan samat apostolit, jotka olivat sinä yönä luopuneet Mestaristaan. Selvemmin ei voitu sanoa heidän ajalleen – ja meille – ettei evankeliumin ydin ole siinä, mitä me teemme, vaan siinä, minkä vain Jeesus pystyy tekemään.
Getsemanessa (26:36-46)
Edellä sanottu tulee korostetusti esille jatkossa. Jeesus tulee Getsemaneen. Sana merkitsee ”öljynpuristamoa” ja on siis samantyyppinen nimi kuin ”Mylly”, ”Ruukki” tai ”Saha”. Kuten Öljymäki oli saanut nimensä siellä kasvavista öljypuista, niin tämä paikka oli saanut nimensä paikalla sijainneesta oliivipuristamosta. Johannes sanoo, että siellä oli puutarha, ja voimme kuvitella, että sitä ympäröivät korkeat kivimuurit, kuten yleensä kaikkia tontteja ja puutarhoja itämailla.
Jeesus pyytää nyt opetuslapsiaan odottamaan, kun hän menee tapansa mukaan kauemmas rukoilemaan. Kolme heistä hän ottaa mukaansa, samat kolme, jotka muutenkin näyttävät olleen häntä lähinnä. Hän pyytää heitä valvomaan – Matteus on säilyttänyt lisäyksen ”minun kanssani”. Ne sanat sanovat jotakin siitä, mitä yhteys merkitsi myös Jeesukselle. Hänen oli kuljettava tiensä yksin, mutta viimeiseen asti hän tahtoi, että hänen omansa olisivat hänen luonaan. Vapahtaja ei tahdo olla ilman Kirkkoaan.
Kuten tavallista, Jeesus rukoili ääneen. Opetuslapset saattoivat siis kuulla hänen sanansa, niin kauan kuin he nyt jaksoivat pysytellä valveilla. He ovat toistaneet ne sellaisina kuin he kuulivat ne, yrittämättä selittää niitä, yhtä vähän kuin he ovat yrittäneet selittää Mestarin ahdistusta. Kun Jeesus puhui maljasta, jonka juomiselta hän halusi välttyä, hänen tarkoituksensa oli jokseenkin selvä. Malja on Vanhassa testamentissa jumalattomien osaksi tuleva rangaistus ja kuritus, Jumalan vihan malja (Jes. 51:22). Se on Jumalan hylkäämisen katkera seuraus. Se, että Jeesus pyysi Isäänsä ottamaan sen häneltä pois, kuului siihen, mikä opetuslasten on täytynyt ymmärtää. Mutta se, että hänen lopulta kuitenkin täytyi juoda se, oli salaisuus, joka vasta jälkeenpäin alkoi valjeta heille.
Jeesus käytti rukouksessaan samoja sanoja, jotka hän itse oli opettanut opetuslapsilleen: Tapahtukoon sinun tahtosi. Voimme ymmärtää, mikä keskeinen sija tällä rukouksella on täytynyt olla hänen suhteessaan Isäänsä. Toinen kaiku Isä meidän -rukouksesta kuuluu hänen kehotuksessaan unisille opetuslapsilleen: Rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Kiusaus merkitsee tässä – kuten aina Uudessa testamentissa ja myös Herran rukouksessa – paitsi houkutusta syntiin myös koettelemusta, ja ennen kaikkea sitä koetusta, johon joudutaan vainojen ja luopumuksen aikoina. Se, että ”henki on altis, mutta liha heikko”, merkitsee, että myös se, joka tahtoo seurata Herraansa, joutuu varautumaan siihen, että ihmisluonnossa on jotakin, mikä tekee meidät heikoiksi. Opetuslapset olivat luottaneet päätökseensä seurata Mestaria, tapahtui mitä tapahtui. He saivat kokea, etteivät sellaiset päätökset riitä. Edes heidän valvomispäätöksensä ei pitänyt. Hän antoi heidän ymmärtää, miten suuri merkitys heidän valvomisellaan olisi ollut hänelle. Kuitenkaan he eivät pysyneet hereillä.
Tullessaan takaisin kolmannen kerran Jeesus on taistellut taistelunsa. Hän on yhtä rauhallinen ja luja kuin he olivat tottuneet hänet näkemään. Hän vain toteaa, lempeän ironisesti, heidän avuttomuutensa. Sitten hän sanoo, että ”hetki” on lähellä – se hetki, jota vihollinen oli odottanut ja joka samalla oli kirjoitettu Jumalan salaiseen suunnitelmaan.
Jeesus kavalletaan, ja kaikki hylkäävät hänet (26:47-56)
Juudas on siis saanut sopivan tilaisuutensa. Hän tietää, missä Jeesuksen on tapana oleskella, ja sinne hän nyt johdattaa järjestysvallan, joka on saanut tehtäväkseen Jeesuksen vangitsemisen mahdollisimman huomaamattomasti. Sekaannusten välttämiseksi hän on sopinut merkistä. Hän menee Mestarin luokse ja tervehtii häntä kohteliaasti ja kiintymystä teeskennellen. Varmaan hän sanoi juutalaiseen tapaan shalom, rauhaa. Matteus käyttää kreikkalaista sanaa khaire. Se on tavanomainen tervehdyssana, joka sananmukaisesti merkitsee ”iloitse”, mutta jota käytettiin samaan tapaan kuin meidän kielemme sanaa ”päivää” tai ”terve”. Koska tässä on kysymys juutalaisesta rauhantervehdyksestä, se voitaisiin ehkä kääntää myös vanhalla meikäläisellä vastineella ”Jumalan rauhaa”. Matteus on säilyttänyt myös juutalaisen ”rabbi”-sanan, joka varmaan oli opetuslasten – ja muidenkin – tavanomainen puhuttelusana Jeesuksen kanssa puhuttaessa. Muulloin hän tavallisesti kääntää sen kreikaksi käyttäen sanaa, joka on ollut tapana kääntää ”Mestari”. Sananmukaisesti se merkitsee ”opettajaa”.
Jeesuksen vastaus on ystävällinen, mutta lyhyt, niin lyhyt, että se on aiheuttanut oppineille paljon päänvaivaa. Jotkut arvelevat, että se on kysymys: Miksi olet tullut tänne? Mitä sinä täällä teet? Mutta useimmat kääntävät sen lyhyeksi kehotukseksi, jossa pääsana, predikaatti, on edellytetty itsestään selväksi: (Tee,) mitä olet täällä (tekemässä). Tämä käännös, samoin kuin uuden käännösehdotuksen sanamuoto ”Tätä varten sinä olet tullut”, sopii hyvin yhteen sen kuvan kanssa, jonka Matteus antaa: Tässä tapahtuu Jumalan tahto, myös silloin kun aloite näyttää tulevan pahojen ihmisten taholta.
Opetuslapset eivät ymmärrä mitään. Yksi heistä tekee kömpelön yrityksen puolustaa Jeesusta ja saa ojennuksen. Vastustajat ottavat Jeesuksen kiinni, ja opetuslapset pakenevat.
Matteus on ainoana säilyttänyt pari tärkeää Jeesuksen sanaa. Kun hän käskee ymmärtämättömän opetuslapsen (Johannes sanoo, että kyseessä oli Pietari) panna miekkansa tuppeen, hän lisää: ”sillä kaikki, jotka miekkaan tarttuvat, ne miekkaan hukkuvat.” Jumalan asiaa ei puolusteta asein. Jos evankeliumin tähden tartutaan aseisiin, niin Jumalan valtakunta on jätetty ja ollaan jälleen maailmassa. Ja silloin joudutaan sopeutumaan maailman järjestykseen. Väkivalta luo uutta väkivaltaa, sodat synnyttävät uusia sotia, verenvuodatus jatkuu. Vanhassa maailmassa ja sen järjestyksessä voidaan aseita tarvita. Ei Jeesus eikä Johannes Kastaja käskenyt luokseen tulevia sadanpäämiehiä ja legioonalaisia luopumaan ammatistaan. Mutta Kristuksen valtakunta ei ole tästä maailmasta, eikä sitä voi puolustaa asein. Ja Jeesus lisää: jos se olisi Jumalan tarkoitus, niin Jumalalla on paremmat voimavarat. Yli kaksitoista legioonaa enkeleitä voitaisiin hankkia paikalle. Mutta kuinka silloin kävisi Jumalan suuren suunnitelman, josta kirjoitukset todistavat? Kuinka kaikkien syntisten kävisi? Jumalan suunnitelma ei ollut syntisten murskaaminen, vaan heidän pelastamisensa.
Opetuslapsille tämän puheen on täytynyt olla arvoituksia täynnä. He lähtivät pakoon. Jeesus vietiin pois yksinään ja kaikkien hylkäämänä.
Suuri neuvosto tuomitsee Jeesuksen kuolemaan (26:57-68)
Pietari ei ollut unohtanut lupaustaan. Toiset olivat hajaantuneet yöhön, mutta kun kukaan ei ajanut heitä takaa, Pietari ryhdistäytyi ja seurasi poistuvaa joukkoa varovasti alas Kidronin laaksoon ja läpi eräästä sen toisella puolella olevasta kaupungin portista. Sitten hän tulee ylimmäisen papin palatsin luo. Se oli yläkaupungissa, lännessä, lähellä Herodeksen vanhaa kuninkaanlinnaa. Se, joka tänä päivänä käy Jerusalemissa, voi mennä Jaffan portista ja sitten oikealle, Daavidin tornin ja muiden Herodeksen aikaisten jäännösten ohi ja jatkaa eteläpuolella oleviin kortteleihin. Siellä kuljetaan sillä maaperällä, jossa Kaifaalla oli kerran palatsinsa kaikkine pihoineen, pylväsriveineen ja porttiholveineen. Pietari onnistui pääsemään sisään ja piiloutui väkijoukkoon. Paljon kansaa oli ilmeisesti liikkeellä. Neuvosto oli kutsuttu koolle keskellä yötä, ja monilla sen korkea-arvoisista jäsenistä oli mukanaan palvelijoita, jotka nyt odottivat pihalla lämmitellen tulen ääressä – samaan tapaan kuin ajomiehet keittiössä vanhan ajan herraskartanoissa pitojen aikana.
Suuri neuvosto oli siis koolla. Oli kiire. Sapatti oli ovella, ja sitä paitsi asia oli saatava pois päiväjärjestyksestä ennen kuin Nasaretilaisen kannattajat ehtivät aiheuttaa levottomuuksia kaupungissa. Etsittiin siis todisteita. Matteus sanoo, että neuvoston jäsenet yrittivät hankkia vääriä todistajanlausuntoja. Sellaisia oli runsaasti saatavilla, mutta ne eivät olleet yhtäpitäviä. Vähintään kahdenhan täytyi antaa samanlainen lausunto.
Lopulta ylimmäinen pappi turvautui viimeiseen keinoon. Hän teki suoraan sen vaarallisen ja tulenaran kysymyksen, jota hän ei koskaan olisi tehnyt temppelialueella kaiken kansan kuullen: Oletko sinä Kristus, Jumalan Poika? Niin paljon vastustajatkin olivat ymmärtäneet Jeesuksen julistuksesta. Poliittinen Messias hän ei ollut. Hän esitti itsestään toisen väitteen, joka oli jumalanpilkkaa: hän oli Jumalan Poika.
Kun Jeesus vastasi kysymykseen myöntävästi ja rohkeni lisätä olevansa se, joka oli tuleva taivaan pilvissä tuomitsemaan koko maailmaa, oli asia selvä. Ylimmäinen pappi lopetti enemmät todistajien kuulemiset ja antoi asian mennä välittömästi äänestykseen. Kuolemantuomio oli yksimielinen.
Sitten seurasi sellaista, mikä osoittaa, kuinka evankeliumia voidaan vihata maailmassa juuri kun se herättää ihmisissä levottomuutta. Neuvosto rikkoi sitä hyvää järjestystä vastaan, mikä muuten oli tunnusomaista Israelin korkeimmalle tuomioistuimelle. Vankia pahoinpideltiin, häntä syljettiin ja herjattiin. Näihin väkivaltaisuuksiin kätkeytyi ymmärrettävä epävarmuus. Jospa hän olikin oikeassa? Se oli mahdotonta, mutta siitä oli pakko silti vakuuttua. Jos hän todella oli Messias, niin hänellä täytyi olla yli-inhimillinen tieto. Hänen täytyisi tietää lyöjänsä nimi. Mutta hän vaikeni. Niinpä hänessä ei ollut mitään erikoista. Voitiin olla rauhassa.
Pietarin kieltäminen (26:69-75)
Pietari oli tahtonut nähdä, kuinka asiassa kävisi. Hän oli tietoisesti ottanut riskin mennessään vihollisen päämajaan. Koska hän oli varautunut selviytymään vaaroista, hän kielsi nopeasti ja painokkaasti, kun yksi palvelustytöistä tuli väittämään, että hän kuului syytetyn tovereihin. Varovasti hän vetäytyi lähemmäksi uloskäyntiä. Häntä ahdisteltiin uudelleen, ja hän kielsi taas. Ja kun tilanne näytti lopulta todella uhkaavalta ja häntä syytettiin valehtelemisesta, hän turvautui itämaalaisen tavalliseen väkevien valojen varastoon ja toivotti itselleen kaikkea mahdollista pahaa, ellei hän puhu totta. Vasta kukon laulaessa hän tuli ajatelleeksi Mestariaan ja muisti, mitä oli luvannut. Hän tajusi selvästi, mitä oli tehnyt.
Myös tämä kertomus kuuluu siihen alkukristilliseen evankeliumiin, jota apostolit – myös Pietari itse – julistivat. Se kuuluu pitkään kertomusten sarjaan, joka puhuu apostolien epäonnistumisista. Juuri tässä, kärsimyshistoriassa, sen merkitys tulee kaikkein selvimmin esiin. Evankeliumi koskee todellakin myös niitä, jotka itkevät katkerasti epäonnistumisiaan. Oikeus olla Jumalan lapsi ei perustu meidän voittoihimme. Se perustuu siihen, mitä joku muu on tehnyt meidän puolestamme, voittoon, jonka hän yksin saavutti.