”Herran ehtoollisesta seurakuntamme opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat. Toisin opettavat ne hylkäävät.” (Augsburgin tunnustus 10)
”Tämä on minun ruumiini … tämä on minun vereni.” (Matt 26:26-28). Herramme tarkoittaa, että hän on ehtoollispöydässä – todellisesti, enemmän kuin muualla, miltei näkyvällä tavalla.
Lutherilta kysyttiin, mistä tietää, opettaako pappi ehtoollisesta oikein. Luther käski tehdä papille kysymyksen: Mitä pidät käsissäsi, kun jaat ehtoollista. Jos pappi oli käsittänyt, miten valtavaa ehtoollinen on, hän vastasi: Pidän käsissäni Jeesusta.
Jeesus on leivässä ja viinissä ja siksi pappi voi kohottaa ehtoollisaineet ylös siunattuaan ne ja kumartaa niitä. Tai hän siirtyy alttarilla sivuun, kun seurakunta aloittaa laulun ”Oi Jumalan Karitsa”. Tällä hän tahtoo julistaa Jeesuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa.
Mistä löydän Jeesuksen? Sieltäkö, missä tapahtuu erikoista – sairaita paranee tai kaadutaan – missä voi tuntea Jeesuksen läsnäolon tai missä on harvinaisia puhujia? Jeesus voi olla näissäkin paikoissa. Mutta ainakin hän on ehtoollispöydässä – hän itse on sen luvannut. Mene ehtoolliselle ja sinä kohtaat Jeesuksen. Vie asiasi ehtoollispöytään: sinä viet ne Jeesukselle ja hän antaa sinulle, mitä tarvitset. Ja ohjaa juuri ehtoollispöytään muitakin, jotka tahtovat kohdata Jeesuksen.
Saattaa tuntua naiivilta tai taikauskoiselta, että Jumalan Poika on leivässä ja viinissä. Järkemme ei ehkä käsitä, että Jeesus, joka on taivaassa Isän Jumalan oikealla puolella, onkin ehtoollispöydässä. Tai että hän on monessa ehtoollispöydässä samanaikaisesti. Tätä voi olla vaikea uskoa senkin takia, ettei ehtoollisella tunnu siltä, että kohtaa Jeesuksen, ja ajattelemme, että sen pitäisi tuntua. On katsottava, mitä Jumalan sana sanoo, ja uskottava se – vaikka vastoin järkeä ja tuntemuksia. Näin varjellumme sellaiselta järkeilyltä, joka tappaa uskon. Ja varjellumme siltä, että uskomme on tunteidemme varassa. Uskon on oltava Jumalan sanan varassa – niin että uskomme sen, mitä Raamattu sanoo – ja niin uskomme kestää. Jumalan toiminta ei ole kiinni meidän tuntemuksistamme tai ymmärryksestämme.
Jeesuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa voi olla vaikea uskoa siksikin, että ehtoollinen on jotain niin vaatimatonta: ehtoollisen jakaa niin vajavainen ihminen, taivaasta ei kuulu rytinää ja ehtoolliselle osallistujat ovat syntistä joukkoa. Uskonoppimme on ristinteologiaa. Jumala kätkee tässä maailmassa voimansa ja on ja toimii juuri siellä, missä siltä ei näytä.
Jeesus on ehtoollisessa, uskomme me sitä tai emme. Meidän uskomme ei luo ehtoollista – sen luo Jumalan sana.
Emme yritä selittää, miten Jeesus on leivässä ja viinissä, koska Raamattu ei sitä kerro. On tyydyttävä sanomaan vain se, mitä Raamattu sanoo, vaikka uteliaisuutemme tahtoisi tietää enemmän.
Paavali kirjoittaa, että ehtoollinen on yhteys Jeesukseen (1 Kor 10:16). Kun meidän ja syntiemme Sovittajan välille syntyy yhteys, pääsemme osalliseksi syntiemme sovituksesta, siis saamme synnit anteeksi. Luther kysyy, mitä hyötyä ehtoollisesta on, ja vastaa: ”Meille annetaan … tässä sakramentissa synnit anteeksi.”
Ehtoollinen ei luo armoa, mutta jakaa jo olemassaolevaa armoa. Siinä ei uhrata Jeesusta uudestaan, mutta siinä saa sen armon, joka on ansaittu kertakaikkisella uhrilla.
Varsinkin tätä on vaikea käsittää. Ajattelemme, ettei Jumalan armo ole eikä siitä saa tehdä näin helppoa: tulee alttarille, polvistuu, ottaa vastaan leivän ja viinin ja saa synnit anteeksi. Ihminen on läpikotaisin synnin tahrima ja siksi se, mitä ihminen ajattelee, on uskonasioissa pettävä ääni. Raamattu sanoo, että juuri näin helppoa armo on: Joka tuo Jeesukselle syntinsä ja pyytää anteeksi, saa kaiken anteeksi.
Ehtoollisen suurin vaikeus on sen helppous. Olemme tottuneet siihen, että kaikki täytyy ansaita. Sovellamme tämän Jumalan armoonkin: kun saan karsittua elämästäni pois pahimmat synnit, kun jaksan elää paremmin ainakin muutaman päivän, kun osoitan riittävän syvää katumusta, kun hyvitän pahat tekoni ja kun rukoilen hartaasti pitkään, sitten voin mennä Jumalan luo ja Jumala armahtaa minut. Mutta Jumalan armo ei ole kauppatavaraa. Se on ilmaista. Sitä ei tarvitse ostaa mitenkään. Sen saa sekin, joka ei sitä ollenkaan ansaitse. Jos ymmärrämme edes jotakin Jumalan ilmaisesta armosta, saamme siitä uskollemme sellaisen perustan, joka kestää. Kun tunteet loppuvat, kun tuntuu, ettei minusta ole mihinkään ja että uskonikin on niin heikkoa – Jumalan armo on voimassa silloinkin. Ja sen varassa saa kokonaan olla. Sen varassa heikon syntisen on hyvä olla. Sen varassa jaksaa eteenpäin ja pääsee taivaaseen.
Tämä ei tarkoita, että Jumalan armo olisi vain ehtoollispöydässä. Se on myös julistetussa evankeliumissa, ripissä ja kasteessa. Jumalan armo on rikas – sama armo tulee luoksemme useammalla Jumalan valitsemalla tavalla. Tarvitsemme niistä kaikki, koska epäusko – se että epäilemme Jumalan armon riittävyyttä – on niin lujassa meissä.
Ehtoollinen on syntien anteeksisaamisen paikka. Siksi oikea tapa valmistautua ehtoolliselle on syntien huomaaminen, katuminen, tunnustaminen ja anteeksipyytäminen. Katumukseen kuuluu myös se, että pyydämme vakaasti Jumalalta voimaa luopua synneistä.
”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa” (1 Kor 11:26). Ehtoollinen on Jeesuksen kuoleman julistamista. Se vaikuttaa samaa kuin saarna, joka puhuu Jeesuksen rististä: ristin merkitys kirkastuu ja usko vahvistuu. Emme ymmärrä, miten ehtoollinen voi vaikuttaa tällaista – ajattelemme, että vain sellainen, mikä koskettaa ymmärrystämme, vahvistaa uskoamme. Silti näin tapahtuu. Selittämättömällä tavalla ehtoollinen ruokkii uskoa. Herran kuoleman julistaminen tarkoittaa myös uskosta todistamista. Todistat Herrastasi, kun sunnuntaiaamuna menet kirkkoon ja siellä ehtoollispöytään.
Kuka saa tulla? Jeesus on ehtoollispöydässä ja kutsuu luokseen. Kaksituhatta vuotta sitten kukaan ei ollut hänelle liian huono eikä kukaan niin hyvä, ettei olisi tarvinnut häntä. Näin on nytkin.
Yllättävän moni ajattelee: ”Menen ehtoolliselle sitten, kun tunnen itseni kelvollisemmaksi ehtoolliselle.” Luther kirjoittaa: ”Jos todella haluat pitää silmällä omaa hurskauttasi ja puhtauttasi sekä ponnistella tilaan, missä mikään ei sinua enää kiusaa, silloin et voi tulla ehtoolliselle koskaan.” Perkele osoittaa syntejä, koska hän tahtoo pitää ihmisen erossa Jeesuksesta. Ehtoollinen on sitä, että saa kokonaan kääntää katseen pois itsestä ja katsoa toista, Jeesusta, jolta saa lahjana kaikki, mitä Jumalan lapsena elämiseen ja taivaaseen pääsemiseen tarvitsee.
”Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kyse on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1 Kor 11:29). Sekin, joka ei etsi ehtoollispöydästä Kristusta ja armoa, saa Kristuksen ruumiin ja veren, mutta saa ne omaksi tuomiokseen. Siksi sen, joka ei välitä siitä, mitä Raamattu opettaa ehtoollisesta, on syytä olla osallistumatta ehtoolliselle. Niin pyhää ehtoollinen on. Kun lapsi erottaa ehtoollisen muusta syömisestä ja tietää, että ehtoollinen on Jeesuksen tapaamista, hänelle voidaan jakaa ehtoollinen. Lapselta ei pidä tässä asiassa vaatia liikaa.
Varhaisessa kirkossa karkeiden syntien takia voitiin sulkea ehtoollisyhteyden ulkopuolelle (1 Kor 5:5). Tällä opetettiin, minne joutuu, jos ei tahdo tehdä synneistä parannusta: joutuu sinne, minkä ihminen ilman Jumalan armoa on ansainnut. Näin pitäisi toimia edelleen. Se olisi monelle kadotuksen tielle eksyneelle tarpeellinen ja tarpeeksi vakava varoitus ja osoitus siitä, että hänestä ollaan tosissaan huolissaan. Se olisi osoitus myös siitä, että todella uskomme kadotuksen olemassaoloon.
Onko naispapin jakama ehtoollinen oikea ehtoollinen? Kysyin tätä kerran seminaarissa piispa Olavi Rimpiläiseltä ja hän vastasi: En tiedä. En tiedä, siunaako Jumala ehtoollisenvieton, jonka toimittaa tai jakaa ihminen, joka on ryhtynyt papiksi vastoin Jumalan selvää sanaa. Minä pelaan varman päälle ja siksi menen itse ja neuvon muitakin menemään sinne, missä varmasti saa ehtoollisen.