🔒 Uskon ja epäuskon rajalla

Kaikki eivät usko Jumalaan. Eivät tänään, eivätkä silloinkaan, kun Vapahtaja vielä kulki meidän keskellämme ihmishahmossa. Jopa osa niistä, jotka saivat nähdä Jeesuksen ja kokea ihmeitä, ei uskonut häneen. Sairaita parani, sokeat saivat näkönsä, kuurot alkoivat kuulla ja kuollut heräsi, mutta silti jotkut eivät kyenneet näkemään Vapahtajaa. Jumalan tuntemisen sijaan sydämen täytti itseriittoisuus tai joillakin jopa viha. Mutta miksi?

Miksi sydän ei helly eivätkä polvet notkistu edes suurille ihmeille? Edes silloin, jos se ihme kohdistuu henkilöön itseensä? Miksi sydäntämme ei sulata lupaus meitä itseämme suuremmasta armahtavasta rakkaudesta? Onhan tästä monta saarnaa tehty ja kuultu. Epäuskon mysteeristä. Sielun sokeudesta.

Olisiko pelko jollekin syy sydämen kylmyyteen? Tai oikean tiedon puute? Ryhmäpaine? Huonot mielikuvat? Toimeentulon huolet? Tai yksinkertaisesti tahto? Ehkä minun sydämeni ei helly, koska minä en tahdo sen heltyvän. Koska minä en vaan tahdo.