Kansallisen perustuslain perusoikeussäännösten ”sokeus” luterilaisen tunnustuksen edellyttämälle uskonnon ja omantunnon vapaudelle

Pekka Leino      osa II

Viittasin kirjoitukseni edellisessä osassa eduskunnan varapuhemies Paula Risikon haastattelussa ilmaisemaan tukeen positiiviselle uskonnonvapaudelle Suomessa: ”On saatava pitää esillä ja turvata positiivisesti omaa kristillistä perinnettämme”.

Perustuslain mukainen yhdenvertaisuuden suoja ja kirkon hallinto

Perustuslain 6 §:n 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.   Lisäksi perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Kirkko osana julkishallintoa kuuluu julkisen vallan piiriin ja on velvoitettu turvaamaan perusoikeuksien toteutumisen hallinnossaan. Kirkossa ei perustuslain mukaan saa ilman hyväksyttävää syytä asettaa eri asemaan (syrjiä) ketään mm. uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella.

Ihmisoikeusjuridiikan tulkintojen puolelta voisi esimerkkinä julkisen vallan oikeansuuntaisesta suhtautumisesta uskonnollisiin kiistoihin mainita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisun muslimiyhteisön vähemmistön asemasta. EIT:n tapauksessa Serif v. Kreikka (14.12.1999, 38178/97). Ihmisoikeustuomioistuin ”pesi kätensä” uskonnollisen kiistan ratkaisemisesta näin: ”Oli sinänsä mahdollista, että jännitystä syntyi tilanteissa, joissa uskonnollinen tai muu yhteisö jakautui. Tämä oli kuitenkin yksi pluralismin väistämättömistä seurauksista. Jännityksen syytä ei ollut poistettava pluralismin eliminoinnilla vaan varmistamalla sen, että kilpailevat ryhmät sietivät toisiaan”. EIT totesi ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauden olevan yksi EIT:n tarkoittama demokraattisen yhteiskunnan perustuksista. Siitä riippui sellaiseen yhteiskuntaan erottamattomasti kuuluva pluralismi. Tosin demokraattisessa yhteiskunnassa saattoi olla tarpeen rajoittaa uskonnonvapautta uskonnollisten yhdyskuntien intressien sovittelemiseksi. Sellaisen rajoituksen tuli kuitenkin vastata pakottavaa sosiaalista tarvetta ja sen tuli olla suhteessa tavoiteltuun hyväksyttävään päämäärään. Olen mm. kirjassani Kirkko ja perusoikeudet (Suomalainen Lakimiesyhdistys E-sarja Nro 6, 2003) sivuilla 197-233 tarkastellut uskonnon ja omantunnon vapauteen liittyviä kysymyksiä.

Suomalaisen luterilaisen kirkkomme kirkon oppiin liittyvissä asioissa on, kirkkoa koskevan sääntelyn muututtua uusvaltiokirkollisemmaksi ja hallintolainkäytön siirryttyä kokonaan maallisille tuomioistuimille, uskonnonvapausratkaisujen tulkinnoissa päädytty varsin yksipuoliselta vaikuttaviin ratkaisuihin. Niiden mukaan kirkossa tehtyihin opillisiin muutoksiin mukautumisesta kieltäytyvän työntekijän tai jäsenen uskonnonvapaus voi toteutua hänen erotessaan kirkosta, johon hän nimenomaan haluaisi kuulua. Tällainen lopputulos esimerkiksi kirkolliskokouksen vuonna 1986 kirkon pappisvirkaa koskeneen muutoksen jälkeen on – perusoikeuksia punnittaessakin – absurdi riistäessään todellisuudessa omantuntonsa vuoksi kamppailevalta perustuslaissa vahvasti suojatun positiivisen uskonnonvapauden omassa kirkossaan. Eikö positiivisesta uskonnonvapaudesta pitäisi saada nauttia henkilö, joka nimenomaan suhtautuu myönteisesti kirkkonsa oppiin ja tunnustukseen?

Tämä konflikti ei ole johtunut tosiasiassa henkilön toiminnasta, vaan hänen kirkkonsa kirkolliskokouksen kirkon oppiin nähden ristiriitaisesta muutoksesta, joka ei päätöksen mukaan muuttanut kirkon oppia. Kyseinen henkilö on nimenomaan halunnut pitäytyä kirkkonsa perinteisessä käsityksessä kirkkonsa opista kaikilta osin. Lisäksi myös negatiivisen uskonnonvapauden merkityssisältö tukee sitä, ettei kirkon oppiin pitäytyvää henkilöä voida pakottaa omantuntonsa vastaiseen uskonnon harjoittamiseen, eikä häneen kohdistaa painostavaa indoktrinaatiota. Ennemminkin muutettaessa käytännössä kirkon opinkohtaa tai sen tulkintaa kirkon tulisi turvata muutoksessa vähemmistöön jääneille mahdollisuus pysyä kirkon tunnustuksen mukaisessa uskonnonharjoittamisessa. Tässä kirkkoa julkisen vallan edustajana ja julkisyhteisönä velvoittaa perustuslain 22 §.

Luterilaisen kirkon ja koko kristikunnan historiassa oppikysymykset on nykyiseen aikaan verrattuna ymmärretty niin, että kirkko on pitäytynyt apostoleilta periytyneessä opissaan ja siitä poikkeamaan haluavien on ollut perustettava uusi uskonnollinen yhteisö. Ongelmaksi on nimenomaan uusvaltiokirkollisuuden vahvistuessa muodostunut kirkon oman tahtotilan heikkous pitäytyä kirkon omassa tunnustuspohjassa. Ennen pidettiin epäluterilaisena käsitystä, että edes kirkolliskokous voisi vastoin Raamattua muuttaa kirkon oppia tai sen tulkintaa.

Käytännössä on esiintynyt lukuisia tapauksia, joissa on voitu havaita kirkon hallinnossa tai sen viranhaltijoiden taikka luottamuselinten käytännössä asettaneen kirkon omia jäseniä ja työntekijöitä, pappeja ja maallikoita eri asemaan siksi, että heidän näkemyksensä on poikennut kirkon pappisvirasta tehdyn vuonna 1986 kirkolliskokouksessa määräenemmistöllä hyväksytyn muutoksen mukaisesta uudesta käytännöstä. Kysymys ei voinut olla kirkon opin muuttamisesta, koska pappisviran avaamisesta naisille päätettäessä asia perustevaliokunnan kannan mukaisesti todettiin ei-opilliseksi. Tästä on johdonmukaisesti voitu vetää johtopäätös, että myös entinen käsitys papin sukupuolesta on kirkon opin mukainen.

Siinä yhteydessä ei päätetty pappisviran sulkemisesta keneltäkään. Kirkolliskokous sen sijaan nimenomaisesti totesi tuolloin tämän päätöksen yhteydessä ponnen muodossa määräenemmistöksikin riittävällä äänestystuloksella 85-9, että myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityiksi ja nimitetyiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen. Totta tietenkin samalla on, ettei nimenomaisesti haluttu säätää lakinormia vähemmistöön jääneiden suojaksi (omantunnonklausuulia), vaan vähemmistön asemaa koskeva asia jätettiin tuolloin lähes yksimielisesti hyväksytyn ponnen varaan. Mutta ilman lakipykälääkin kirkolliskokous katsoi entisen käsityksen olevan kirkon opin mukainen. (Ks. tästä tarkemmin kirjassani Kirkkolakijärjestelmän ongelmat – kirkko-oikeudellinen vierailu kirkon lainsäädäntöautonomian perustuksilla, STI 2019, sivut 222-225).

Luterilaisen kirkkomme tunnustuksellisen vähemmistön uskonnon ja omantunnonvapauden suojaaminen

Käytännössä kirkossa ei nyttemmin yhteiskunnallisen lainsäädännön muuttumisesta johtuen ole katsottu enää voitavan taata näiden kirkon jäsenten ja viranhaltijoiden (joita kirkossa todettiin olevan) mahdollisuutta saada osallistua omissa seurakunnissaan sellaisiin jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin, jotka vastaisivat heidän vakaumustaan. Uskonnon ja omantunnon vapauden tulkinnassa on siten heidän kohdallaan jouduttu omituiseen vapauden tulkintaan eli vapaus olisi vain vapautta luopua kirkon jäsenyydestä ja virasta. Yhdenvertaisuuslain 6 §:n mukaisessa välillistä syrjintää koskevassa kiellossakin nimenomaisesti todetaan, ettei syrjintää ole, jos säännöksellä, perusteella ja käytännöllä on hyväksyttävä tavoite, ja tavoitteen saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat asianmukaisia ja tarpeellisia. Kirkolliskokouksen pyrkimystä ”elintilan” sallimiseen vuonna 1986 voidaan pitää kirkon tunnustuksen kannalta hyväksyttävänä tavoitteena, kun pyrkimyksenä oli luoda toimimisen mahdollisuus kirkossa myös niille kirkon jäsenille, jotka eivät voineet hyväksyä pappisvirkaa koskenutta muutosta.

Kirkon oppiperustan edellyttämä perustuslakia ja ihmisoikeussopimuksiakin syvällisempi kaikkinaisen syrjimisen kielto

Kristillisen kirkon oppi perustuu vielä kattavampaan kaikkinaisen lähimmäisen syrjimisen kieltoon kuin mihin perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset velvoittavat: ”Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi.” (Mark. 12:29-31), ”Tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän.” (Luuk. 6:31 ja Matt. 7:12).

Käytännössä Suomen evankelis-luterilainen kirkko pyrki vuoden 1986 ratkaisun yhteydessä noudattamaan kirkossa pappisvirkaa koskevan muutoksen jälkeen syrjinnän kieltoa omiin työntekijöihinsä ja jäseniinsä nähden. Kirkossa elettiin siten, että selitettiin kirkolliskokouksen asiasta hyväksymän ponnen mukaisesti kirkon pappisvirasta olevan kaksi kirkon opin mukaista ja hyväksyttyä käytäntöä. Kirkossa kuitenkin vähitellen luovuttiin osin yhteiskunnasta suuntautuvasta ja osin kirkon sisäisen enemmistön painostuksesta vähemmistöön jääneen mielipiteen ja uskonnollisen vakaumuksen hyväksymisestä. Tämä on nyttemmin ilmennyt myös kielteisenä suhtautumisena muun muassa eräisiin kirkon perinteisiin lähetysjärjestöihin.

Onko enää mitään tehtävissä?

Kahden virkakäsityksen malli kirkon pappisvirasta syntyi kirkolliskokouksessa vuonna 1986 perusteluna sille, että muutos voitiin toteuttaa, koska tarkoitus oli kunnioittaa myös kirkon opilliseen vähemmistöön jääneiden uskonnon ja omantunnon vakaumusta positiivisen uskonnon vapauden mukaisesti.

Tätä toisen osapuolen kunnioittamista olisi voinut perustella perustuslain 6 §:n ja 11 §:n 2 momentin säännöksillä niin, että näitä kirkon opin aikaisemmalla tavalla ymmärtäneitä kirkon jäseniä ja työntekijöitä ei olisi pakotettu kurinpitotoimien ja irtisanomisen uhalla osallistumaan Raamattuun sidotun omantuntonsa vastaisesti kirkollisiin toimituksiin. Näin sen vuoksi, koska perustuslain 6 §:n edellyttämänä hyväksyttävänä perusteena ja 11 §:n 2 momentin negatiivisen uskonnonvapauden soveltamisperusteena olisi juuri kirkon ylimmän päätöksentekoelimen eli kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemään päätökseen liittyvä ponsilausuma, joka perustuu kirkossa noin kaksi tuhatta vuotta noudatettuun käytäntöön ja pappisvirkaa koskevan opinkohdan tulkintaan. Todettakoon vielä, että edelleenkin on voimassa naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 2 §:n säännös, jonka mukaan lakia ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan, ja yhdenvertaisuuslain 2 §:n säännös, jonka mukaan lakia ei sovelleta uskonnonharjoitukseen.

Kaiken kaikkiaan tässä virkakysymyksessä kirkossa koettu ja noudatettu suhteettoman ankara hallinnollinen menettely vie pohjaa myös ajankohtaiseksi tulleesta piispainkokouksen ehdotuksesta kahdenlaisesta avioliittokäsityksestä.

Yhteenvetona onkin todettava, että kirkko suhtautumisessaan kirkon omasta tunnustuksesta kiinni pitäviin pappeihin ja työntekijöihin on menettänyt suuresti uskottavuuttaan luterilaisen kirkon tunnustuksesta kiinni pitävänä kirkkona. Käytännössä juuri piispojen velvollisuutena olisi ollut huolehtia kirkon ykseyden edellyttämästä opin yksimielisyydestä eikä ainakaan sen tietoisesta murtamisesta.

Vaikka kirkonsisäisesti uskonnonvapauden toteutumisessa näkyykin selvää vajetta, on toki kiitollisuudella todettava varapuhemies Paula Risikon huoli yhteiskunnassa positiivisen uskonnonvapauden esillä pysymisestä. Mutta tämä ei saisi kirkolle olla uskonnon ja omantunnon vapauden ainoa huoli.