Pekka Leino: Mikä ehtoollisen viettämisen sallimisessa on muodostunut niin vaikeaksi?

Ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille antaessaan Herran aterian oikeasta vietosta ohjeita apostoli Paavali toteaa lakonisesti, että täytyyhän heidän keskuudessaan ollakin ryhmäkuntia, jotta nähtäisiin, ketkä heistä osoittautuvat luotettaviksi ( 1 Kor 11: 17-19).

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa en työssä ollessani havainnut, enkä myöhemminkään ole kuullut, että tilanne seurakuntien kokoontumisissa olisi muodostunut yhtä pahaksi kuin Korintissa, jossa jokainen söi omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa. On toki hyvinvointivaltion ihmisinä syöty ja juotu kotona. Sen sijaan ehtoollisen viettämisestä ja nimenomaan sen sallimisesta on viime vuosien mittaan kehittynyt kirkkoon kiistaa eikä ryhmäkunnistakaan ole voitu täysin välttyä.

Paavali opetti seurakuntaa Herralta tiedoksi saamansa mukaan, mitä Jeesus teki ja sanoi sinä yönä, jona hänet kavallettiin. Hän otti leivän ja otti maljan ja kertoi, mitä ne merkitsevät. Sen jälkeen sitten kristillisessä kirkossa, etenkin luterilaisessa Sanan Kirkossa, on ymmärretty tämä uusi liitto.  Tämä leipä ja tästä maljasta juominen ovat merkinneet Herran kuoleman julistamista ja se  tapahtuu näin siihen asti, kun hän tulee.

Ehtoollisen viettämiseen liittyneistä viime aikojen ongelmista

Vuosikymmenien kirkon hallinnon työni viiden piispan alaisena jälkeen olen kuullut joistakin ehtoollisen viettoon syntyneistä ongelmista. Lähinnä ne ovat koskeneet lupaa kristillisille yhdistyksille saada viettää ehtoollista muualla kuin kirkossa tai kappelissa. Tällaisia anomuksia tuomiokapitulihallinnossa käsiteltiin kyllä takavuosina silloin tällöin. Kysymys oli lähinnä jonkin kristillisen yhdistyksen kokoustilan hyväksymisestä ja sopivaksi katsomiseen ehtoollisen viettämiseen kirkkokäsikirjan mukaan. Viime vuosina on kuitenkin noussut esiin lähinnä kahden kirkollisen lähetysjärjestön tarpeita viettää messuja joko seurakunnan tiloissa tai muussa kuin seurakunnan omistamassa kokoontumispaikassa. Seurakunta tai tuomiokapituli ei ole suostunut sopimusta järjestön kanssa uusimaan tai uuden luvan antamiseen muualla kuin seurakunnan omistamassa ehtoollisen viettämiseen luvallisessa paikassa.

Ongelmia on syntynyt nimenomaan kristillisen järjestön ehtoollismessun järjestämisestä. Herääkin kysymys, miksi kirkollisen herätysliikkeen ei haluttaisi järjestävän kuin korkeintaan sanajumalanpalveluksen?  Voiko menettelyyn olla muuta kuin kirkkopoliittista perustetta? Mikseivät herätysliiketaustaiset seurakunnan jäsenet saisi osallistua ehtoollisjumalanpalvelukseen omassa järjestössään luterilaisen ehtoollisen viettämisen järjestyksen mukaan? Miksi ehtoollisen viettämistä halutaan rajata ja monopolisoida?   

Syyt taitavat löytyä kirkossa vuosia hiertäneestä kirkon pappisvirkaa vuonna 1986 koskeneesta päätöksestä sekä myöhemmin samaa sukupuolta olevien vihkimistä koskeneiden kirkolliskokouksen päätösten oltua viime aikoina käsittelyssä. Selvää on, että tästä syystä nämä ehtoollislupia koskevat päätökset ovat yhteydessä lähinnä kahden kirkon lähetysjärjestön, Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetykseen omia messutoimintojaan varten tarvitsemiin lupiin. Kysymys ei taida ollenkaan olla siitä, etteivätkö näiden järjestöjen toimittamat ehtoolliset olisi oikein toimitettuja.

Kirkkolainsäädännön suhtautuminen kristillisiin järjestöihin

Vuoden 1964 kirkkolain 212 §:n mukaan tuomiokapitulilla oli valta määrätä sellaisen yhdistyksen, yhtymän, säätiön tai laitoksen, jonka toiminta oli sopusoinnussa kirkon tunnustuksen ja säädetyn seurakunnanhoidon kanssa, palveluksessa oleva toistaiseksi olemaan sellaisessa palveluksessa, jos kirkon edun katsottiin sitä vaativan. Tästä voitiin vetää johtopäätös, että tällaista yhdistystä pidettiin kirkon työn kannalta tärkeänä, kun sen palvelukseen voitiin määrätä ja silloisen kirkkolain 92 §:n mukaisesti vihkiä uusiakin pappeja.

Vuoden 1993 kirkkojärjestyksessä puolestaan oli säännös, jonka mukaan papiksi voidaan vihkiä henkilö, joka on kutsuttu kirkon lähetysjärjestön tai muun kristillisen yhteisön palvelukseen. (KJ 5:5). Tämän lisäksi kirkkojärjestyksen 6 luvun 57 §:n mukaan tuomiokapituli voi hakemuksesta antaa papille oikeuden toimia pappina kristillisen yhdistyksen, säätiön tai laitoksen palveluksessa. Jos kysymys oli ollut palveluksesta kirkon lähetysjärjestössä ei edes edellytetty palvelusta seurakunnassa.

Nykyisen kirkkojärjestyksen (657/2023) 7 luvun 4 :n mukaan papiksi voidaan vihkiä henkilö, joka on kutsuttu kirkon lähetysjärjestön tai 8 luvun 33 §:ssä mainituin edellytyksin muun kristillisen yhteisön palvelukseen. Vastaavasti kirkkojärjestyksen 8 luvun 33 §:n mukaan tuomiokapituli voi hakemuksesta antaa papille oikeuden toimia pappina kristillisen yhdistyksen, yhteisön tai säätiön palveluksessa.

Nämä poiminnat nykyisestä ja aikaisemmasta kirkkolainsäädännöstä osoittavat mielestäni sen, että kirkossa kirkollisten järjestöjen asema ja erityisesti kirkollisten lähetysjärjestön merkitys on nähty läheisesti kirkon toimintaan kuuluvaksi ja sitä tukevaksi. Lähetysjärjestöt ovat jopa tehneet kirkon lähetystyötä kirkon puolesta ja sen nimissä.

Tämän vuoksi herättää ihmetystä eräissä tuomiokapituleissa ja myös seurakunnissa viime vuosina esiintynyt nurja suhtautuminen etenkin näiden kahden kirkon lähetysjärjestön messutoimintaan. Näiden järjestöjen messutoiminnassa ehtoollisen viettämisessä on toimittu kirkkokäsikirjan ja muutenkin kirkon opetuksen mukaisesti.

Ehtoollisen viettämislupia koskeneista säännöksistä ennen nykyistä sääntelyä

Säännöksiä ehtoollisen viettämisestä muissa kuin seurakunnan sakraaleissa tiloissa on ollut kirkkolainsäädännössä jo pitemmän aikaa. On hyödyllistä tarkastella lyhyesti sääntelyn vaiheita. Tämä antaa näkökulmaa sääntelyn tarkoitukseen, jolloin voi kyetä arvioimaan, onko ilmennyt pyrkimystä järjestelmän käyttämiseen muihin päämääriin kuin mihin se on tarkoitettu.

Olli Heilimo kirjoittaa vuoden 1964 kirkkolakikommentaarissaan 47 §:n selityksenä ehtoollisen viettämisestä paitsi kirkossa myös muussa paikassa: ”Tämän pykälän 2 momentti tarkoittaa lähinnä toistaiseksi annettua lupaa. Luvan anominen tulee kysymykseen seurakunnan kirkon ollessa korjauksen alaisena. kirkkoneuvosto voi myös harkita luvan pyytämistä ehtoollisen viettoa varten paikassa, jossa säännöllisesti pidetään jumalanpalveluksia ja paikka muuten on tarkoitukseen sopiva.”

Vuoden 1993 kirkkolain ja kirkkojärjestyksen voimassa ollessa kirkkojärjestyksen 2 luvun säännökset määräsivät niin, että Herran pyhää ehtoollista voitiin viettää jumalanpalveluksessa. Ehtoollista saatiin viettää, paitsi kirkossa, myös muussa paikassa, jonka tuomiokapituli oli neuvoston esityksestä tähän tarkoitukseen hyväksynyt. Ehtoollista saatiin tilapäisesti viettää kirkkoherran valvonnassa myös muualla kuin kirkossa tai edellä olevan mukaisesti hyväksytyssä paikassa.

Säännösten taustaa selventävää on kirkkolakikommentaarin (1993) selostus ehtoollisen viettämiseen liittyvistä säännöksistä. Kommentaarissa todetaan selityksenä, että ehtoollisen vietto edellyttää yleensä kirkoksi vihittyä huonetta. Muussa paikassa vietettävästä ehtoollisesta ei säännöksessä ollut tarkemmin sanottu, mutta kommentaari toteaa, että tuomiokapitulien käytännössä tilapäinenkin lupa edellytti, huoneessa on tarkoituksenmukaista alttarirakennelmaa ja että huone muutoin on tarkoitukseen sopiva. Asia voitiin ottaa käsiteltäväksi vain seurakunnasta tulleena neuvoston esityksenä. Mielenkiintoinen on kommentaarikirjan kirjoittajien silloinen toteamus, että tämä kirkkolain uudistamiskomitean kannanotto on vaikeasti perusteltavissa. Kirkkolain uudistamiskomitea oli todennut perusteluissaan, ettei esimerkiksi hengellisten kesäjuhlien yhteydessä vietettäviin ehtoollisiin tarvittu tuomiokapitulien lupaa, koska näissä ei ole tarkoituskaan vakinaisesti viettää ehtoollista.

Voidaan siten havaita, että ehtoollisen viettäminen pysyvämmin luvanvaraisena muualla kuin kirkossa (sittemmin seurakunnan kappelissa ja kappelissa 2002/1202), on tarkoittanut seurakunnan esityksen ja tuomiokapitulin luvan osalta lähinnä tilan ehtoollisen viettämiseen soveltuvuuden tarkistamista. Havaintojeni mukaan saatettiin kiinnittää huomiota myös siihen, oliko seurakunnasta ehtoollisen viettämisluvan esittämistä anova yhdistys/säätiö sellainen, jonka järjestämän ehtoollisen vieton voitiin otaksua tapahtuvan kirkkokäsikirjan ja muuten kirkon säännösten mukaisesti. Saatettiin kiinnittää huomiota myös siihen, ettei seurakunnan pääjumalanpalveluksen ajan suhteen ollut samanaikaisuutta. Luvan myöntämistä puoltavina voitiin nähdä myös seurakunnan alueellinen laajuus ja näin ehtoollisen saamisen helpompi mahdollistaminen etäämpänä asuville. On perusteltua lähteä siitä, että samassa lupamenettelyssä kriteerit eivät ole tästä voineet muuttua mielivaltaisempaan suuntaan.

Vuoden 1993 kirkkojärjestys kattoi myös ns. sairaan ehtoollisen kirkkokäsikirjan mukaan sekä jokaisen konfirmoidun kirkon jäsenen ja myös lapsen osallistumisen ehtoolliseen tietyin ehdoin. Ehtoollinen voitiin antaa myös muulle henkilölle, joka oli sairaana tai hätätilassa ja käsitti ehtoollisen merkityksen. Jokainen kristitty, jos pappia ei ollut saatavissa, oli oikeutettu antamaan ehtoollista kuoleman vaarassa tai muuten erityisessä hätätilassa olevalle henkilölle.

Edellä olevasta voidaan havaita, että kirkossa pidettiin vuoden 1993 kirkkolakiuudistuksessa tärkeänä korostaa ehtoolliselle pääsemisen merkitystä. Jos luvan kautta seurakuntalaisten mahdollisuudet saada ehtoollista paranivat, ei ollut syytä olla laajentamatta mahdollisuuksia saada ehtoollista myös seurakunnan tilojen ulkopuolella.                 

Kirkon nykyinen ehtoollisen viettämistä koskeva nykyinen sääntely

Kirkkojärjestykseen (657/2023) sisältyvät säännökset ehtoollisesta luvun 3 pykälissä  6-8.

Ehtoollista vietetään jumalanpalveluksessa. Paikkoina tulevat kysymykseen kirkko, seurakunnan kappeli tai muukin paikka, jonka tuomiokapituli on kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston esityksestä hyväksynyt tähän tarkoitukseen. Tilapäisesti ehtoollista saadaan viettää kirkkoherran valvonnassa myös muualla ja puolustusvoimien kirkollisessa työssä kenttäpiispan valvonnassa  erikseen hyväksytyn paikan ulkopuolella. Tämän lisäksi yksittäiselle henkilölle voidaan tarvittaessa jakaa ehtoollista kirkkokäsikirjassa määrätyllä tavalla myös muualla kuin jumalanpalveluksessa. Oikeus osallistua ehtoolliseen on säännösten mukaan edelleenkin laaja. Ehtoollinen voidaan pyynnöstä antaa jopa myös muulle henkilölle kuin kirkon jäsenelle, jos hän on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen. Ehtoollisen toimittaa pappi. Mutta ”äärimmäisessä tilanteessa”, jos joku on kuoleman vaarassa tai muuten erityisessä hätätilassa ja hän haluaa ehtoollista, saa jokainen kristitty antaa hänelle ehtoollisen, jos pappia ei ole saatavissa.

Voimassa olevat säännökset näyttäisivät ilmentävän tunnustuskirjoista luettavissa olevaa ehtoollisen viettämisen tärkeyttä ja vapautta, toisin kuin kirkon hallinnossa esiin tullut pyrkimys rajoittaa herätysliikkeen toimintaan osallistuvien kirkon jäsenten mahdollisuuksia saada osallistua ehtoollisen viettämiseen.

Kirkkomme tunnustuksen mukaisesta opetuksesta Herran ateriasta

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa on ilmaistu runsaasti luterilaista käsitystä ehtoolliseen liittyvästä.

Esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen mukaan (kohdassa X Herran ehtoollinen) Herran ehtoollisesta [luterilaiset] seurakunnat opettavat, että Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat. Toisin opettavat ne hylkäävät. Luterilaisen kirkon syntyessä oli ollut epäselvyyttä maallikoille annettavasta Herran ehtoollisesta. ”Ja ettei kukaan voisi saivarrella koskiko Kristuksen käsky maljasta juomisesta vain pappeja”. Augsburgin tunnustuksessa (kohdassa XXII Ehtoollisen molemmat muodot) haluttiin torjua vastoin Jumalan käskyä voimaan tullut tapa ja palauttaa kristityille kuuluva vapaus nauttia Herran ateriaa ilman ihmisten tekemää rajoitusta.  Luterilaisessa kirkossa haluttiin vapauttaa Herran aterian viettäminen Jeesuksen tarkoittamaksi. Kysymys apostolin mukaan on itsensä tutkimisesta ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Kysymys on Kristuksen ruumiista, sen syömisestä ja juomisesta. Kysymys ei siten nykykielellä sanottuna ole muotomenosta.

Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (Melanchton 1531) suhteesta ehtoolliseen on lisäksi  todettu, että ”seurakunnissa varmasti enemmistö käyttää monta kertaa vuodessa hyväkseen sakramentteja, synninpäästöä ja Herran ehtoollista. Samoin ne, jotka antavat opetusta sakramenttien suuresta arvosta ja hyödystä, esittävät asian siten, että kehottavat kansaa usein käyttämään sakramentteja.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus uskonkohta XI Rippi. Syntien tunnustaminen, 3-4). Samaa on luettavissa mm. Ison katekismuksesta: ”Niin usein kuin te sen teette, niihin sisältyy ajatus, että ehtoollisella pitää käydä usein. Kristus on lausunut tämän lisäyksen sen vuoksi, että hän jättää sakramentilla käynnin vapaaksi. Sitä ei pidä sitoa, kuten juutalaista pääsiäislampaan nauttimista, mihinkään määrättyyn ajankohtaan. — Kukin tehköön sen milloin ja missä tahtoo tilaisuuden ja tarpeen mukaan. Sitä ei ole sidottu mihinkään määrättyyn paikkaan tai ajankohtaan.” (Iso katekismus, alttarin sakramentti 47).

Ison katekismuksen mukaan tulee osata tehdä ero ihmisten välillä. ”Röyhkeitä ja hillittömiä on kyllä käskettävä pysymään poissa ehtoolliselta, eiväthän he ole valmiita vastaanottamaan syntien anteeksiantamusta. He eivät kaipaa eivätkä halua olla hurskaita. Mutta on myös niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä eivätkä kevytmielisiä, vaan mielellään olisivat hurskaita ihmisiä. Heidän ei tule välttää ehtoollista, vaikka ovatkin heikkoja ja puutteellisia.” (Iso katekismus, Alttarin sakramentti, 58-59).

Uskonpuhdistus pyrki vapauttamaan ehtoollisen niistä rajoituksista, joita ihmiset olivat siihen asettaneet. Vähä katekismuksessakin korostetaan ehtoolliseen kuuluvaa vapautta ja vapaaehtoisuutta.” Emme saa myöskään antaa mitään määräystä ajasta tai paikasta. Sen sijaan meidän on saarnattava niin, että he ilman määräyksiämme kokoontuvat ja suorastaan vaativat meitä pappeja antamaan sakramentin.” (Vähä katekismus. Tavallisille papeille ja saarnaajille. 21). Nykyään on pyritty muuttamaan kirkossamme takavuosina ollutta käytäntöä, jonka mukaan ehtoollisen viettämistä järjestettiin harvoin.

Augsburgin tunnustuksessa (VII ja VIII uskonkohdissa, Kirkko, 29) on nimenomaisesti tuotu esiin ehtoollisen asetussanojen merkitystä. Luterilaisuudessa ei pidä nykyaikanakaan hyväksyä vanhaa donatolaista käsitystä siitä, että oikein asetetun ehtoollisen vastaanottavat syyllistyisivät syntiin, jos ehtoollisen olisi jakanut kelvoton (tai vaikka sitten se olisi annettu paikassa, jota tuomiokapituli tai sen piispa ei olisi hyväksynyt).

Vielä voisi viitata siihenkin, miten uskonpuhdistuksessa messu-uhrin kohdalla väkevästi ilmaistiin reformaation tarve.  Messua eikä ehtoollista siten luterilaisen käsityksen mukaan ollut pidettävä uhrina ja suorituksena, vaan synneistä päästäminen kuuluu Schmalkaldenin opinkohdan mukaan yksin Jumalan Karitsalle.  Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme. Kysymys  nykykielellä sanottuna alkaa vaikuttaa siltä kuin ehtoollisesta olisi tulossa vain lähinnä osalle kirkon jäsenistä sallittu hengellinen suoritus ja muotomeno eikä Jumalan lahja.

Johtopäätöksiä nykyisten ehtoollislupien käsittelyjen epäjohdonmukaisuudesta

Kirkkolakimme yhteys kirkon tunnustukseen ja tehtävään

Voimassa olevan kirkkolakimme (652/2023) mukaan kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä. Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (KL 1:2).

Seurakunta toteuttaa kirkkolain mukaan kirkon tehtävää huolehtimalla jumalanpalvelusten pitämisestä, sakramenttien toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta, lähetystyöstä ja muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä. (KL 3:1). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö esim. kirkolliset lähetysjärjestöt ja muutkin kirkolliset järjestöt toteuttaisi kirkon tehtävää.

Esiin tullut ehtoollisen viettämiseen kohdistuvat rajoittamispyrkimykset herättävät vakavan kysymyksen, ovatko kirkkolain tunnustuspykälän poistamispyrkimyksissä nähtävissä yhtäläisyyksiä esille tulleisiin kirkollishallinnon ”konventikkeliplakaatin” suuntaisiin pyrkimyksiin? Nykyisenkin kirkkolain mukaan piispat kyllä johtavat hiippakuntansa hallintoa ja toimintaa sekä valvovat seurakuntia ja pappeja. (KL 4:3). Vastaavasti tuomiokapitulien tehtävänä on mm. valvoa seurakuntien ja seurakuntayhtymien toimintaa, hallintoa ja viranhaltijoiden ja työntekijöiden sekä muun papiston tehtävien hoitoa; (KL 4:6).

Luterilaisessa kirkossa johtaminen ja hallinnoiminen eivät saa eivätkä voi olla vastoin kirkon omaa oppiperustaa. Tämä jopa riippumatta siitä, onko kirkkolaissa säädettynä tunnustuspykälä vai ei. Kirkon oman tunnustuksen mukaan on joka tapauksessa toimittava. Kirkolliskokouskin voi erehtyä, jopa äänestämällä hyväksyessään kirkkoon uusia oppeja. Kirkon oppia muutettaessa vastoin luterilaisen kirkon Raamattuun perustuvaa tunnustusta, kirkko voi muuttuu muuksi kuin luterilaiseksi kirkoksi. Tämän vuoksi pitäisin mielelläni kirkkolaissa säännökset, jossa kerrotaan, missä kirkon tunnustus ja oppiperusta ovat löydettävissä. Olisi hyvä olla kirkon omassa laissa ja kirkkojärjestyksessä kirkon identiteetistä muistuttavat säännökset, koska se mikä luterilaiselle kirkolle on ominaista, näyttää olevan helposti unohtumassa. Luterilainen tosiasiahan on ollut alusta saakka, että vastoin Raamattua päättävä kirkolliskokous voi osoittautua olkikirkolliskokoukseksi.

Kirkon oppia valvomaan asetettujen harjoittamat painostustoimet

Ilmeisesti kuitenkin viimeaikaiset tapahtumat nimenomaisesti kahden kirkon lähetysjärjestön eräiden piispojen ja tuomiokapitulien taholta osoitettu painostaminen on aiheuttanut epäluottamusta siihen, onko kirkkolaissa annettuja valtuuksia käytetty vastoin kirkon tunnustusta ja siinä ilmaistuja raamatullisia perusteita. Tällainen kirkon jäsenten kirkon tunnustuksen mukaista hengellistä toimintaa koskeva hallinnointi tuli osoitetuksi vääräksi kirkkomme historiassa jo konventikkeliplakaatin kumoamisen yhteydessä.

Jos tätä ”teologian tulkintaan perustuvaa hallinnointia” tarkastellaan yhteiskunnassamme noudatetun hallinto-oikeudellisen tarkoitussidonnaisuuden periaatteen näkökulmasta, vaikuttaa jokseenkin mielivaltaiselta pyrkiä ohi ja yli annetun harkintavallan estämään luterilaisen kirkon mukaisten messujen ja niihin sisältyvien ehtoollisen viettämisten järjestämistä. Luterilaisen kirkon tunnustuksen lähtökohtanahan on kirkon jäsenten, kristittyjen oikeus, saada osallistua ehtoollisen viettämiseen. Tätä asiaa ei pidä kytkeä muihin päämääriin. Mihin voisi perustua piispojen sellainen vallankäyttö, jonka mukaan voitaisiin kohdistaa syrjivää kirkon jäsenten kohtelua? Hallinnoinnin kohteena on perinteistä maailmanlaajuisen kristillisen kirkon opin tulkintaa kunnioittava kirkollinen vähemmistö. Olkoonkin niin, että heidän tavallaan seurakunnan toiminnan ymmärtävät ovat kirkollisessa äänestyksessä jääneet näkemykselliseen vähemmistöön äänestettäessä asiassa, jonka ei pitänyt koskea kirkon oppia olleenkaan.

Olisiko ehtoollisen viettämisen mahdollisuuden rajoittamisessa todellisuudessa kysymys pyrkimyksestä kirkon oppiin ja tunnustukseen kunnioittavasti suhtautuvien kirkon jäsenten altistamisesta tai pakottamisesta vastoin heidän omaatuntoaan ja uskon vakaumustaan luterilaisen kirkon jäseninä saada heidät osallistumaan kirkossa tehtyyn muutokseen ja sen mukaiseen uskonnon harjoittamiseen? Vetoaminen ehtoollisluvan kieltämisessä siihen, että seurakunta tarjoaa mahdollisuuden saada ehtoollista jo ilman kirkollisen järjestön messuun liitettävää ehtoollistakin varmaan edellyttäisi kieltona näiden kirkon jäsenten oikeutta ehtoolliseen rajaavana toimenpiteenä vahvoja perusteita?  Ovatko esitetyt perusteet oikeasti sellaisia?

Samansuuntaisena harkintavallan väärin käyttämisenä voidaan pitää myös kirkkopoliittista kahden kirkon lähetysjärjestön painostamista ja uhkailua kirkon lähetysjärjestöstatuksen aseman menettämisestä. Kysymys ei ole voinut olla siitä, että näiden järjestöjen lähetystyö olisi kirkon opin kanssa ristiriitaista tai edes muuten moitittavaa. Kysymys on todellisuudessa ollut näissä järjestöissä ilmaistusta näkemyksestä kirkolliskokouksen vuonna 1986 tekemään muutokseen kirkon pappisvirkaan ja varmaankin myös vääräksi koettuun pyrkimykseen sallia samaa sukupuolta olevien vihkiminen kristilliseen avioliittoon.

Voisiko tuomiokapituleissa vireille nostettu kysymys harkintavallan käyttämisestä ehtoollisen viettämispaikasta myönnetystä luvasta liittyä pohjimmiltaan myös ihan muuhun asiaan? Nämä  luterilaiseen tunnustukseen sitoutuneet kirkolliset lähetysjärjestöt ovat joutuneet, saadakseen uusia pappeja toimintaansa, turvautumaan toisessa luterilaisessa kirkossa järjestettyyn pappisvihkimykseen. Oman kirkkomme piispojen on kerrottu kieltäytyneen heidän vallassaan olevista erillisvihkimyksistä. Kyseisissä järjestöissä on luonnollisesti ymmärretty kirkon tunnuskirjojen edellyttävän siitä huolehtimista, että nämä kirkon jäsenet saavat paimenia. Tähän luterilaisen kirkon tunnustuskirjat viittaavat esimerkiksi kohdassa Paavin valta ja johtoasema, siinä kohta Piispojen hallinto- ja tuomiovalta, 72. Tunnustuskirjojen mukaan tällaisessa tilanteessa seurakuntien tulisi itse vihkiä pappeja. Järjestöt eivät ole kuitenkaan vihkimisiin itse ryhtyneet, vaan ne ja joissakin tapauksissa papiksi vihittävät ovat joutuneet pyytämään toisen luterilaisen kirkon apua. Kirkon opillisen ykseyden vaaliminen on piispojen tehtävä.  Tätä ykseyttä toteuttaa ehtoollisen viettämisen salliminen kirkollisen järjestön toiminnassa luterilaisen opin mukaan ja siihen perustuvan kirkkomme käsikirjan mukaista ehtoollista vietettäessä.

Kirkossa Yksimielisyyden ohjeenkin mukaan kirkossa ei pidetty hyvänä ”ajallisen rauhan ja ykseyden saavuttamiseksi tinkiä mitään Jumalan iankaikkisesta, muuttumattomasta totuudesta”. Sama yksimielisyyden ohje toteaa myös: ”Turha sitä olisi yrittääkään, sillä ei sellainen rauha ja ykseys kestäisi pitkään, joka saataisiin aikaan totuuden vastustamiseksi ja pimittämiseksi.” (Yksimielisyyden ohje 95).