Uskonnon ja omantunnon vapaus – sen positiivinen ja negatiivinen ulottuvuus

Pekka Leino  Osa I

Positiivisen uskonnonvapauden ylistys

Satuin hiljan avaamaan radion, kun Radio Deissä eduskunnan varapuhemies Paula Risikko haastattelussa ilmaisi tukensa positiiviselle uskonnonvapaudelle: ”On saatava pitää esillä ja turvata positiivisesti omaa kristillistä perinnettämme”. Paula Risikko on aiemminkin muissa yhteyksissä todennut arvojen puntarointia sisältävien valintojen korostuvan nykypolitiikassa. Ilkka- Pohjalaisessa hän 8.1.2025 totesi positiivisen uskonnonvapauden olevan taas vaarassa. ”Hyvässä muistissa on, kun Suvivirren laulaminen pyrittiin leimaamaan uskonnonharjoittamiseksi, jolloin sitä ei olisi voitu esittää koulujen kevätjuhlissa.” Verkkosivusto Seurakuntalainen taas on kertonut varapuhemiehen osallistuneen aiemmin Seinäjoella vapaakirkon tilaisuuteen ja oli siellä vedonnut positiivisen uskonnonvapauden puolesta: ”Jokaisella suomalaisella pitää olla oikeus harjoittaa uskoaan, rukoilla ja kertoa uskostaan. Myös meidän politikkojen pitää tehdä tämä selväksi. Meidän on puhuttava entistä voimakkaammin positiivisesta uskonnonvapaudesta. Tilanteeseen on puututtava nyt, kun tuntuu, ettei uskosta saa enää puhua.”  Ja näyttää siltä, että positiivisen uskonnon vapauden estämisen alueella on paljon sattunut ja tapahtunut. Syksyllä 2024 uskonnottoman kodin lapsen osallistumisesta koulussa järjestettyyn tilaisuuteen, jossa laulussa oli esiintynyt nimi Jeesus, tehtiin tai siitä syntyi suuri numero ja Hämeenlinnan kaupungille suositettiin 1500 euron maksuvelvoitetta.  Samoin syksyllä klassisen musiikin tapahtumaa ei uskallettu järjestää, kun Händellin teoksessa joku olisi voinut pahoittaa mielensä ja kuulla messias-sanan.

Nyt tällä kertaa Radio Dein haastattelussa Paula Risikko mainitsi sen tärkeän seikan, että paljon on tarkasteltu negatiivista uskonnonvapautta, mutta tärkeätä on tämän uskonnonvapauden negatiivisen puolen korostamisen myllykässä nimenomaan pitää esillä uskonnonvapauden positiivista puolta. Risikko korostaa aivan oikein, että on saatava pitää se, mikä on meidän omaa, kristillistä perinnettämme. Eikä siinä mitään, kyllä todellakin siitä aarteesta, jonka on saanut, on pidettävä kiinni – niin, ettei kukaan vie aarrettamme.

Jäin kuitenkin tämän positiivisen ja negatiivisen uskonnonvapauden keskinäisen punninnan kuultuani miettimään, mitä kaikkea tähän totuudelliseen lähtökohtaan oikeastaan sisältyy tai liittyy.

Positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus

Uskonnonvapaudella on yleisesti ymmärretty oikeutta tunnustaa ja harjoittaa haluamaansa uskontoa tai olla tunnustamatta mitään uskontoa. Yleismaailmallisissa julistuksissa, kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja kansallisissa perustuslaeissa on tämä käsitetty säädettäessä ihmisoikeuksia kansallisiin lainsäädäntöihin perustuslakeihin.

Globaali ihmisyhteisö ja kansalliset valtiot päättävät julistuksista, sopimuksista ja laeista – yhteiskunnissa ihmisten välisessä kanssakäymisessä on ihmisten tekemiä sääntöjä ja tuomioistuinten päätöksillä ratkaistuja erimielisyyksiä. Nämä säännöt antavat ihmisten välisissä suhteissa oikeuden toimia oman uskontonsa ja omantuntonsa mukaisesti sekä oikeuden olla kuulumatta sellaiseen uskonnolliseen yhteisöön, jonka käsitys uskonnosta ja omastatunnosta ei vastaa yksilön omaa käsitystä.

Mutta miten tässä ihmisten luomien ”uskonnon ja omantunnon sääntöjen maailmassa” nämä vapaudet olisi ymmärrettävä suhteessa kristinuskoon ja sen kirkkojen uskontunnustuksiin, erityisesti meillä luterilaisessa kansankirkossa? Suomen evankelis-luterilainen kirkkohan on kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessään sidottu oppiperustaansa eli luterilaisen kirkon tunnustukseen, jonka mukaan kirkkomme ”pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan” ( KJ 1 luvun 1 §). Toteutuuko uskonnon ja omantunnon vapaus oikeasti tässä syvemmässä merkityksessä luterilaisessa kirkossamme, jossa kirkon tunnustukselle tulee antaa sille kuuluva merkitys? Pitäisikö luterilaisesta teologiasta peräisin olevalla käsiteparilla, maallinen regimentti ja hengellinen regimentti, olla näiden uskontoon ja omaantuntoon liittyvien vapauksien kannalta merkitystä? Jos keisari saa sen, mikä keisarille kuuluu, sallitaanko Jumalan oikeasti saada, mikä on Jumalan?

Ihmisen julistamasta ja säätämästä uskonnon ja omantunnon vapaudesta

Ennen perustuslakiamme on jo YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa vuodelta 1948 todettu, että kaikilla henkilöillä on ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus: Tämä oikeus sisältää vapauden uskonnon tai vakaumuksen vaihtamiseen sekä vapauden uskonnon tai vakaumuksen ilmaisemiseen yksin tai yhdessä toisten kanssa, sekä julkisesti että yksityisesti, opettamisella, hartausmenoilla, palvonnalla ja uskonnonmenojen noudattamisella (18. artikla). Tätä julistusta on sittemmin täydennetty vuonna 1966 YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa sopimuksessa (18. artikla) sekä YK:n yleiskokouksen julistuksella kaikkinaisen uskontoon ja elämänkatsomukseen perustuvan suvaitsemattomuuden ja syrjinnän poistamisesta (1981) sekä Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa (9.artikla), johon Suomi liittyi vuonna 1989, ja myös kansainvälisissä julistuksissa, sopimuksissa ja päätöksissä.

Kansainvälisten sopimusten mukaan uskonnonvapautta voidaan rajoittaa vain laissa säädetyillä perusteilla, jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden, moraalin tai toisten ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Suomen kansallisessa lainsäädännössä uskonnon ja omantunnon vapaus on perustuslaissa säädetty perusoikeus. Perustuslain 11 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Tätä uskonnonvapauden positiivista sisältöä täsmennetään 2 momentissa niin, että uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan.

Negatiivisesta uskonnon vapaudesta on säädetty perustuslain 11 §:n 2 momentin viimeisessä virkkeessä: Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Perustuslain valmistelutöissä tätä perustuslain kohtaa on perusteltu näin: ”Pykälän viimeinen virke täsmentää eräitä negatiivisen uskonnonvapauden ulottuvuuksia. Negatiivinen uskonnonvapaus koskisi sen mukaan myös uskonnon harjoittamista. Ketään ei voitaisi velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti jumalanpalvelukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen. Ehdotetun virkkeen tarkoituksena ei kuitenkaan ole estää muiden ihmisten positiivista uskonnonharjoittamisen vapautta.” (Kursiv. tässä).

Paula Risikon lähtökohdista tarkasteltuna perustuslain säännöksestä löytyy täysi tuki uskoa ja tunnustaa tässä maassa myös luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa ilmaistua uskoa ja vaalia sen mukaista perintöä. Tämän ymmärretään merkitsevän vapautta uskoa, vapautta olla uskomatta sekä valtion velvollisuutta suhtautua tasapuolisesti eri vakaumuksiin.

Mikä tässä sitten mättää, jos Suomen kansankirkossa kaikki eivät koe saavansa uskonnon ja omantunnon vapauden suojaa?

Jos kirkko olisi vain sosiologinen yhteisö, olisi yksiselitteistä vain ihmisten tekemin säännöksin määrätä keisarille annettavaksi, mikä keisarille kuuluu. Kirkko on kuitenkin teologisesta olemuksestaan johtuen välttämättä kuitenkin aina myös uskonyhteisö, jolla on Raamatun mukainen oppi ja tunnustus. Siksi kirkon uskoon ja oppiin liittyvän asian ratkaiseminen ihmissäännöin voi johtaa siihen, että Jumalaa saatetaan estää saamasta, mikä Hänelle kuuluu. Kirkolla on uskonyhteisönä tunnustuksensa mukainen hengellinen elämä, jonka sääntely ei ole suoraviivaista yhteiskunnan luomin (sosiologisen yhteisön) säännöin. Niin toimittaessa jouduttaisiin pyrkimyksiin ja ratkaisuihin, jotka kirkolle uskonyhteisönäkönä ovat joko absurdeja tai sitten voisivat merkitä kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvän asian työntämistä kirkolle sen sisäiseksi tappeluvelvoitteeksi. Nykymaailmaan ei näyttäisi sopivan vanhaluterilainen ajatus siitä, että hallitsija on myös kirkon oikean uskon suojelija.

Valtiokirkollisuudesta uusvaltiokirkollisuuteen

Valtion kirkon opetusta suojeleva näkemys joutui jo reformaation jälkeen pian koetukselle, kun luterilaisuudessa päädyttiin valtiokirkkojärjestelmään, joka käytännössä alisti kirkon valtion määräysvaltaan. Suomessa tästä pyrittiin irtautumaan autonomian aikana ns. Schaumanin kirkkolain säätämisessä vuonna 1869 ja sen jälkeen jatkettiin kirkon ja valtion välisten suhteiden perkaamista, mm. tuomiokapitulit siirrettiin valtiolta vuonna 1997 uudistuksessa kokonaan kirkon kustannettaviksi. Kansankirkon piispoistakin tuli tässä yhteydessä kirkon viranhaltijoita.

Viime vuosina kehitys on kuitenkin johtanut siihen, että vaikka kirkon ja valtion monia kiinnityskohtia on purettu, käytännössä voidaan kysyä, ollaanko nykytilanteessa palattu syvenevästi uusvaltiokirkollisuuteen? Tälle käsitykselle löytyvät perusteet kirkon lainsäädäntöautonomian kaventumisesta ja kirkon hallintoa koskevan sääntelyn joutumisesta enenevässä määrin yleishallinto- ja virkamiesoikeudellisen sääntelyn piiriin. Kansankirkon valtiokirkollistumisessa ei ole kysymys enää valtiokirkollisista rakenteista vaan uusvaltiokirkollisuudesta sääntelyn enenevänä harmonisoitumisena valtiolliseen sääntelyyn.

Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain uskonnon ja omantunnon vapautta koskevien määräysten ja säännösten tulkitseminen

Uskonnon ja omantunnon kysymyksissä universaaleissa julistuksissa ja sopimuksissa on pyritty turvaamaan ihmisten maksimaalista vapauden käyttämistä ilman kenenkään syrjimistä.

Myös perustuslaissa turvattujen perusoikeuksien tarkoitus on taata perustavanlaatuisia, kaikille ihmisille yhdenvertaisesti kuuluvia oikeuksia. Uskonnon ja omantunnonvapaudella on liittymäkohtia myös muihin perusoikeuksiin. Kokoontumis- ja yhdistymisvapaus on uskonnollisille yhteisöillekin keskeinen vapaus.  Perusoikeuksiin liittyvä yhdenvertaisuuspyrkimys merkitsee myös sitä, että uskonnollinen mielipide on yhteiskunnallisessa merkityksessä mielipiteenvapautena yhdenvertainen muihin mielipiteisiin nähden. Ei enempää, mutta ei vähempääkään. Uskonnollisilla julkaisuilla on vastaavasti sananvapauden suojaa muiden julkaisujen tapaan.

Valtiosääntömme mukaan uskonnonvapautta voidaan rajoittaa vain parlamentaarisessa lainsäädäntömenettelyssä säädetyllä lailla. Tällöin rajoittamisen täytyy perustua yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden, moraalin tai toisten ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien todelliseen suojaamisen tarpeeseen laissa säädetyissä tapauksissa. Yhteiskunnalla on tarpeita tehdä näin yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden, moraalin tai toisten ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien perusteella todelliseen suojaamisen tarpeeseen. Paula Risikkokin viittasi tähän välillisesti tuodessaan esiin sen, ettei luterilaisen perinteemme osalta lainsäädännössä ole tällaisia rajoitteita. Mutta kun julkisessa keskustelussa on viime aikoina pidetty esillä lähinnä uskonnonvapauden negatiivista puolta, on ilmennyt vajetta uskonnonvapauden positiivisen puolen toteutumisessa tai ainakin niin, että positiivisen puolen oikeutus on saattanut hämärtyä.