Gordionin solmu 

Viritin pihapuihimme kausivaloja tuomaan valoa pimeisiin iltoihin. Ennen kuin ensimmäinenkään lamppu syttyi, ehti mieli painua synkäksi. Parikymmentä metriä lediketjua oli kiertynyt pakkauksessa vyyhdiksi, jonka purkaminen ajoi epätoivon partaalle. 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virkakiista on samanlainen, lähes ratkaisematon Gordionin solmu. Vuosikymmenten mittaan sen ympärille on kiertynyt uusia säikeitä, vakaumuksia, lupauksia yhteiselosta, loukkauksia, hallinnollisia ratkaisuja ja syvää epäluottamusta. 

Kun yhdestä säikeestä on vedetty, vyyhti on vain kiristynyt entistä tiukemmalle. Yhteistyötä varten laaditutkin asiakirjat ovat ehtineet vanhentua ja käydä käyttökelvottomiksi. Siksi on kysyttävä tarkemmin: mitkä säikeet kuuluvat uskon sisältöön ja omaantuntoon, mitkä ovat ihmisten tekemiä järjestelyjä ja mitkä ovat kiristyneet vain siksi, että olemme kohdelleet toisiamme huonosti? 

Tarinan mukaan Aleksanteri Suuri ei jäänyt näpertelemään solmun kanssa, vaan halkaisi solmun miekallaan. Kirkollisessa kiistassa miekanisku tarkoittaisi yhteyden katkaisemista. Herätysliikejärjestöjen mahdollisuus toimia kirkon sisällä päättyisi. Joku saattaa ajatella, että tilanne olisi sen jälkeen selkeämpi. Samalla menetettäisiin kuitenkin jotakin, mitä ei enää saataisi takaisin. 

Juuri tästä syystä on pysähdyttävä ennen iskua. Voisimmeko vielä löytää tavan pysyä yhdessä samassa kirkossa? Ja jos voisimme, miten tapahtuisi? 

Kenen kirkko? 

Kirkolliskokouksen vuoden 1986 virkaratkaisusta tulee täyteen neljäkymmentä vuotta. Toisille vuosipäivä on kirkollisen uudistuksen juhla. Toisille se palauttaa mieleen lupauksen: myös perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneiden piti voida toimia ja tehdä työtä samassa kirkossa. 

Historian kirjoittamisen voi aloittaa monesta kohdasta. Jos lähdemme liikkeelle naisteologien asemasta ennen päätöstä, näemme pitkän odotuksen ja pappisvirkaan johtavan tien, joka oli pitkään suljettu. Jos taas aloitamme kirkon aiemmasta yhteisestä virkakäsityksestä, näemme muutoksen, jonka jälkeen entisessä opetuksessa pysyminen alkoi vähitellen vaikeuttaa toimimista kirkossa. 

Alkupiste ratkaisee paljon. Se määrää, kuka näyttää hyökkääjältä ja kuka puolustajalta. Oman kertomuksemme sisältä katsottuna omat tekomme näyttävät johdonmukaisilta. Toisen silmissä samat teot voivat näyttäytyä hyökkäyksenä hänen kutsumustaan tai kirkkoa vastaan. 

Ei siis ole ihme, että kumpikin osapuoli näkee itsensä helposti uhrina. Naispappi voi kertoa vähättelystä, viran kyseenalaistamisesta ja tilanteista, joissa hänen työtään on hankaloitettu. Näitä kokemuksia ei voi siirtää vain vuosikymmenten taakse, eikä niitä kumoa se, että kirkko tunnustaa naisten pappeuden. 

Perinteiseen virkakäsitykseen sitoutunut voi puolestaan kertoa tiestä, joka on sulkeutunut hänen edessään. Koulutus on hankittu, sisäinen ja ulkoinen kutsu on olemassa, on neuvoteltu pitkään, eikä vihkimys silti ole järjestynyt. Tai työ seurakunnassa on käynyt mahdottomaksi, valinta tehtävään on jäänyt tekemättä, yhteistyö on kangistunut ja toimintatila on kaventunut. 

Saarekkeita, siirtokuntia ja muureja 

Vähemmistöön joutunut herätyskristitty voi kokea, että hänet on työnnetty yhä ahtaampiin saarekkeisiin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat harvenneet ne kirkot, joissa hän voi saarnata ja toimittaa messun, ja ne alttarit, joiden ääreen hän voi polvistua. 

Saarekkeiden sisällä seurakuntaelämä voi silti olla elävää ja kasvavaa, vaikka yhteys ympäröivään kirkkoon on ohentunut. Oma yhteisö on vähitellen muuttunut sekä hengelliseksi kodiksi että turvapaikaksi, josta ulos katsotaan varovasti ja epäluuloisesti. 

Kirkon johdon silmissä sama kehitys voi näyttää siirtokuntien perustamiselta. Herätysliikkeiden messuyhteisöt, joilla on omat rakenteet tai herätysliikejärjestöjen Kirkkokansan liitto voivat vaikuttaa kehitykseltä, josta ajan myötä kasvaa rinnakkainen kirkko kirkon sisään. 

Muurit suojaavat, mutta ne myös erottavat ja tekevät toisesta yhä vieraamman. Toinen osapuoli on muurannut niitä hallinnollisin päätöksin, toinen omin rakentein ja vetäytymällä. 

Omasta kokemuksesta voi kertoa kiistämättä toisen kokemusta. Uhrin asema ei myöskään pyhitä kaikkia omia ratkaisuja: kärsitty vääryys ei oikeuta loukkaavaa puhetta eikä toisen epäoikeudenmukaista kohtelua. Konflikti etenee silti helposti juuri tätä latua. Omat teot selitetään puolustukseksi, toisen teot pahantahtoisuudeksi. Oman joukon erehdys johtuu olosuhteista, vastapuolen erehdys paljastaa sen todelliset aikeet. Lopulta istumme syvällä omissa bunkkereissamme ja tunnemme toisemme lähinnä niistä tarinoista, joita toisista kerrotaan omassa piirissämme. 

Rikotut lupaukset 

Luottamuspulalla on juurensa historiassa. Kiistatonta on, että vuoden 1986 päätökseen liitetty toiminnanvapausponsi ja piispojen ja herätysliikejohtajien yhteinen tahdonilmaus vuodelta 2009 lupasivat kirkollisen kodin myös niille, jotka pysyvät perinteisellä virkakannalla. 

Toiset taas korostavat samojen asiakirjojen yhteistyövelvoitteita ja sitoutumista kirkon yhteiseen järjestykseen. Kun molemmat vetoavat samoihin teksteihin mutta päätyvät käytännössä eri johtopäätöksiin, ollaan vaikeuksissa, joita ei uusi hyväntahtoinen julkilausuma yhteistyöstä ratkaise. 

Jumalan asetus ja ihmisten järjestys 

Kuinka paljon käytännön erilaisuutta voimme sietää kirkkomme sisällä ratkaisematta virkakiistaa? Edellyttääkö yhteinen kirkko välttämättä yhdenmukaisuutta käsityksessä pappisviran sukupuolen suhteen? 

On ollut naiivia väittää, että vakaumuksen kanssa voi kyllä olla kirkossa, vaikka sen mukaan ei käytännössä voi toimia. Perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneiden vakaumus ei myöskään ole pelkkää kieltäytymistä; sillä on myönteinen sisältö. Tahdomme julistaa evankeliumia, toimittaa sakramentteja ja rakentaa seurakuntaa sen mukaan, mitä pidämme Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen mukaisena. 

Ei koko maata kummallekaan 

Kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Kirkossa on naispappeja, perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneita kristittyjä ja kasvavia messuyhteisöjä. Kenenkään olemassaoloa ei voi ohittaa kuvittelemalla tilannetta, jossa toista ei olisi, vaikka joidenkin sydämessä eläisikin hiljainen unelma kirkosta, josta toinen vakaumus olisi kadonnut. Samaa kirkon maaperää jakaa kaksi virkanäkemystä ja kummallekin on löydyttävä jalansija tässä kirkossa. 

Ehdotukseni yhteiselon malliksi 

Ajattelen, että parasta olisi, jos herätysliikejärjestöjen johto ja kirkko ryhtyisivät yhdessä rakentamaan yhteiselon mallia, vaikka aluksi vain auttavaa sellaista. Esitän konkreettista vastaantuloa. Tämä on oma ehdotukseni, asioista päättävät yhdistyksen ja kirkon toimivaltaiset elimet. 

1. Pidän tärkeänä, että piispoja ja eri virkakäsityksiin sitoutuneita kristittyjä kutsuttaisiin yhteiseen rukoukseen. Askel on pieni mutta ei merkityksetön.

2. Olisin itse valmis linjaamaan, ettei osallistuminen yhteisvihkimykseen ole este järjestön palvelukseen tulemiselle, jos pappisvihkimystä toimittamassa olisi vain miespuolisia pastoreita ja piispa. Ehdotus voi olla jollekin naispapille vaikea. Se voi tuntua hänen virkansa sivuuttamiselta. En esitä sitä vähätelläkseni heidän virkaansa, vaan etsiäkseni muotoa, jossa kenenkään ei tarvitsisi toimia omaatuntoaan vastaan.

   Linjauksen teologiset ja käytännölliset edellytykset on käsiteltävä avoimesti. Ketään ei kuitenkaan ohjattaisi tällaiseen yhteisvihkimykseen vastoin omaatuntoaan, eikä kaikilta perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneilta edellytettäisi osallistumista edellä kuvattuun vihkimykseen. 

3. Lisäksi esitän kirkkomme piispoille pyyntönä, että niille, joille tällainenkin yhteisvihkimys olisi mahdoton, avattaisiin jokin tie vihkimykseen. Olkoon se vaivalloinen ja työläs ja vaatikoon se vaikka parin vuoden lähetystyöjakson ulkomailla. Tärkeintä on, että tie olisi olemassa.

4. Messuyhteisöjä koskeva järjestely on vietävä käytäntöön. Herätysliikkeen muualla vihityt pastorit on voitava liittää joustavasti Suomen kirkon papistoon ilman velvoitetta alttariyhteistyöhön naispappien kanssa. Ymmärrämme, että näiden pastoreiden tie kirkkomme paikallisseurakuntien virkoihin on suljettu. Kukaan heistä ei kuvittele voivansa toimia virkakannallaan paikallisseurakunnan pappina. Törmäyksiä seurakunnissa ei tule tapahtumaan, mutta herätysliikkeemme tarvitsevat pappeja ja kirkkomme järjestyksen mukaa, säännöllistä jumalanpalveluselämää toimittavien pastoreiden tulisi olla Suomen ev.-lut. kirkon pappeja.

   Nämä papit palvelisivat sitä herätysliikkeen joukkoa, joka kokoontuu pääosin omissa messuyhteisöissään. Kitkaa paikallisseurakunnassa voisivat aiheuttaa korkeintaan herätysliikkeen harvat kirkkopyhät, ja niistäkin on tähän asti sovittu hyvässä hengessä. Herätysliikejärjestö saisi Suomen kirkon pappeja, ja samalla ratkeaisi keskeisin ongelma: nyt messuyhteisöjen messuista vastaa säännöllisesti muualla vihitty luterilainen pastori. 

5. Toimiva yhteistyö edellyttää myös, että messuyhteisöt, herätysliikkeiden messuyhteisöt mukaan lukien, nähdään kirkon elämää rikastuttavina ja niille annetaan väljemmät toimintamahdollisuudet. Käytännössä ehtoollisenvietto-oikeus myönnettäisiin siellä, missä se on mahdollista. Uusille messuyhteisöille annettaisiin tilaa, eikä olemassa olevien toimintaa hankaloitettaisi. Niissä saisi toimittaa vanhan virkakannan mukaisia messuja nyt ja jatkossakin. Tällä hetkellä kieltämisen kulttuuri näyttää kumpuavan lähinnä vallan ja kontrollin halusta.

   Paljon on muuttunut vuoden 2009 yhteisen tahdonilmauksen ja piispainkokouksen vuoden 2017 messuyhteisösuositusten jälkeen. Herätysliike- ja messuyhteisökenttä on toinen, ja yhteistyön olosuhteet ovat käyneet vaativammiksi. Siksi tarvittaisiin uudet, paremmin sovellettavat pelisäännöt, joiden pohjalta seurakunnat ja herätysliikkeiden jumalanpalvelusyhteisöt voisivat valmistella yhteistyösopimuksia. Olen mielelläni mukana valmistelussa.

   Seurakunnan kanssa sovittaisiin ehtoollisenvieton edellytyksistä, suhteesta paikallisseurakuntaan sekä osapuolten oikeuksista ja velvollisuuksista. Messuyhteisöt eivät olisi siirtokuntia vieraalla maalla eivätkä eristettyjä saarekkeita, vaan tunnustettuja osia yhteistä kirkkoa: yhteisöjä, jotka pyrkivät tavoittamaan evankeliumin sanalla niitä, jotka eivät vielä tunne Jeesusta.

   Voisimme omalta osaltamme sitoutua noudattamaan sovittuja käytäntöjä ja hakemaan paikallista yhteistyötä kaikkialla, missä se on mahdollista. Kirkolta taas tarvittaisiin turva sille, ettei toiminnan jatkuvuus riipu vastuunkantajien vaihtuvista asenteista, kuten tähän asti on käynyt. 

6. Lopuksi ehdotan molemminpuolista sitoutumista epäasiallisen kohtelun tunnistamiseen ja korjaamiseen. Meidän on oltava valmiita kuulemaan naispappien kokemuksia. Kirkon johdolta tarvitaan vastaavaa valmiutta kuulla perinteiseen virkakäsitykseen sitoutuneita, heidän kokemuksiaan ja arvioida heihin kohdistuneita ratkaisuja. Luottamus ei synny vain sanoista vaan siitä, mitä niiden jälkeen tapahtuu.

Yhteiseen pöytään 

Järjestössämme työskentelee onneksi vielä monta Suomen ev.-lut. kirkon pastoria. Jos heihin kohdistetaan kurinpitotoimia, käännetään sivu, jonka jälkeen tilannetta on äärimmäisen vaikea enää korjata. Silloin järjestömme työssä olisi pastoreita, jotka toimittavat jumalanpalveluksia, kastavat ja siunaavat avioliittoja ilman kirkon valtuutusta. Pelkään, että paine erilliseen kirkkoon kasvaisi tuolloin niin, ettei sitä olisi helppo pysäyttää. En toivo sitä, ja siksi kirjoitan nyt. 

Jokaiselta osapuolelta on voitava kysyä, mihin se on valmis. Vastaantulo on uskoakseni aina kivuliasta ja epämukavaa, sillä se vaatii ratkaisuja, jotka eivät miellytä omaa viiteryhmää tai tukijoukkoja. Teille toiselle osapuolelle se merkitsee pahastuneita yhteydenottoja. Voin jo kuvitella, millaista palautetta joudutte lukemaan: ”Jos suvaitsemattomia suvaitaan, hyväksyttekö pian rasisminkin suvaitsevaisuuden nimissä?”  

Oma viiteryhmäni taas voi pitää heikkoutena sitä, että etsin ja edistän yhä oman kirkkomme yhteyttä ja etsin ratkaisuja, joissa yhteys Suomen evankelis-luterilaisen kirkkoon, sen piispojen kaitsentaan ja järjestyksessä pysymiseen olisi mahdollista. 

Gordionin solmu houkuttelee miekaniskuun silloin, kun kärsivällisyys loppuu. Toivon, että ennen sitä istuisimme saman pöydän ääreen. Solmua voi avata yhdessä vasta, kun lakkaamme kiristämästä jokaista säiettä. Ensimmäinen löystyvä säie voisi olla yhteinen rukous. Seuraavat avautuvat, kun kuulemme toisiamme, kannamme vastuumme kirkkomme ykseydestä ja sovimme yhteiselämän ehdoista. 

Pihavalojen vyyhti aukesi lopulta yhtä sitkeää takkua lukuun ottamatta. Mutta voin elää sen kanssa. Pimeässä palavat valot silti.