Älä ymmärrä tätä niin, ettei kukaan tuntisi tai havaitsisi tätä rauhaa. Jos meillä kerran on rauha Jumalan kanssa, niin täytyyhän meidän tottakin tuntea se sydämessä ja omassatunnossa. Kuinka muutoin sydämemme ja ajatuksemme sillä varjeltaisiin? Käsitä tämä sen sijaan näin: Kun murhe ja vastukset kohtaavat niitä, jotka eivät osaa rukouksessa paeta Jumalan luo, ryhtyvät hekin etsimään rauhaa, mutta vain sellaista rauhaa, jonka järki käsittää ja saavuttaa. Järki taas ei tiedä mistään muusta rauhasta kuin siitä, joka syntyy onnettomuuden lakatessa. Tämä rauha ei ole kaikkea ymmärrystä ylempi, vaan sen mukainen.

Ne taas, jotka iloitsevat Jumalassa, tyytyvät siihen, että heillä on rauha Jumalan kanssa. He pysyvät miehuullisina murheessa pyrkimättä sellaiseen rauhaan, joka on sopusoinnussa järjen kanssa, nimittäin sellaiseen, joka syntyy kun onnettomuus lakkaa. He pysyvät lujina odottaen uskosta sisäistä vahvuutta. He eivät lainkaan välitä siitä, onko onnettomuus lyhyt- vai pitkäaikainen. He eivät myöskään levottomina ajattele, miten kaikki vielä päättyy. He jättävät kaiken Jumalan haltuun tahtomatta tietää, milloin, millä tavalla ja kenen avulla hän auttaa. Siksi Jumalakin osoittaa heille armonsa valmistaen heidän onnettomuudelleen heidän täydelliseksi parhaakseen sellaisen lopun, että kukaan ei olisi osannut sellaista aavistaa eikä toivoa.