Kirkkokansan teologisessa symposiumissa herätysliikejohtajat kertoivat omien järjestöjensä ajankohtaisia kuulumisia. Viestit olivat rohkaisevia ja ilahduttivat väsyneen mielen. Jumalanpalvelusyhteisöt kasvavat, taloudellinen kannatus lisääntyy, kaikki toiminnan mittarit näyttävät ylöspäin. Yhteisöihin tulee niin hengellisiä turvapaikanhakijoita kuin niitä, jotka ensimmäistä kertaa ovat kohdanneet Jeesuksen. Toki johtajat kertoivat myös järjestöjen ja niiden yksittäisten työntekijöiden kohtaamasta painostuksesta, mutta juuri se näyttää edesauttaneen kasvua. Tässä ei ole mitään uutta ja outoa. Niin Jumalan kansa on koko historiansa aikana kokenut.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdon ja herätysliikejohtajien välillä on jo pitkään käyty ja käydään yhä edelleen keskustelua siitä, onko herätysliikejärjestöillä aitoa tilaa kirkon sisällä, ja jos on, millä ehdoilla. Keskustelua käydään niin suljettujen ovien takana kuin mediassa. Moni kokee keskustelun raastavana. Aikoinaan, kun toimin Turussa Sleyn paikallisen messuyhteisön pastorina ja keskustelut kävivät silloinkin kuumana, ajattelin, että en ole sellaisella paikalla, että minun tarvitsisi kantaa huolta. Minulla oli vastuullani ihana ja kasvava yhteisö, jonka keskellä oli hyvä elää uskoa todeksi ja iloita Jumalan työstä. Jumalanpalvelusyhteisöt ovat keitaita, joissa Jumala hoitaa omiaan armon sanalla ja sakramenteilla, ja niiden täytyy saada olla juuri sellaisia. Kirkkopolitiikka kuuluu toisille areenoille.
Nyt on aika kokoontua yhteen jumalanpalvelusyhteisöihin, evankeliumijuhliin, rukoushuoneiden juhliin, seuroihin, kaikkialle sinne missä Jumalan sanaa julistetaan. Nyt on aika kutsua ystäviä mukaan ja iloita siitä, mitä Jumala tekee keskellämme. Ja nyt on aika rukoilla yhteisöjemme paimenten ja järjestöjen johtajien puolesta ja tukea heitä, jotta he jaksavat seistä paikallaan iloisina ja rohkeina.
