Kirkkokansan teologisessa symposiumissa herÀtysliikejohtajat kertoivat omien jÀrjestöjensÀ ajankohtaisia kuulumisia. Viestit olivat rohkaisevia ja ilahduttivat vÀsyneen mielen. Jumalanpalvelusyhteisöt kasvavat, taloudellinen kannatus lisÀÀntyy, kaikki toiminnan mittarit nÀyttÀvÀt ylöspÀin. Yhteisöihin tulee niin hengellisiÀ turvapaikanhakijoita kuin niitÀ, jotka ensimmÀistÀ kertaa ovat kohdanneet Jeesuksen. Toki johtajat kertoivat myös jÀrjestöjen ja niiden yksittÀisten työntekijöiden kohtaamasta painostuksesta, mutta juuri se nÀyttÀÀ edesauttaneen kasvua. TÀssÀ ei ole mitÀÀn uutta ja outoa. Niin Jumalan kansa on koko historiansa aikana kokenut.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdon ja herÀtysliikejohtajien vÀlillÀ on jo pitkÀÀn kÀyty ja kÀydÀÀn yhÀ edelleen keskustelua siitÀ, onko herÀtysliikejÀrjestöillÀ aitoa tilaa kirkon sisÀllÀ, ja jos on, millÀ ehdoilla. Keskustelua kÀydÀÀn niin suljettujen ovien takana kuin mediassa. Moni kokee keskustelun raastavana. Aikoinaan, kun toimin Turussa Sleyn paikallisen messuyhteisön pastorina ja keskustelut kÀvivÀt silloinkin kuumana, ajattelin, ettÀ en ole sellaisella paikalla, ettÀ minun tarvitsisi kantaa huolta. Minulla oli vastuullani ihana ja kasvava yhteisö, jonka keskellÀ oli hyvÀ elÀÀ uskoa todeksi ja iloita Jumalan työstÀ. Jumalanpalvelusyhteisöt ovat keitaita, joissa Jumala hoitaa omiaan armon sanalla ja sakramenteilla, ja niiden tÀytyy saada olla juuri sellaisia. Kirkkopolitiikka kuuluu toisille areenoille.
Nyt on aika kokoontua yhteen jumalanpalvelusyhteisöihin, evankeliumijuhliin, rukoushuoneiden juhliin, seuroihin, kaikkialle sinne missÀ Jumalan sanaa julistetaan. Nyt on aika kutsua ystÀviÀ mukaan ja iloita siitÀ, mitÀ Jumala tekee keskellÀmme. Ja nyt on aika rukoilla yhteisöjemme paimenten ja jÀrjestöjen johtajien puolesta ja tukea heitÀ, jotta he jaksavat seistÀ paikallaan iloisina ja rohkeina.
