Tila ja sakramentti

Kysymys siitä, vaikuttaako jumalanpalveluksen viettopaikka ehtoollisen pätevyyteen, nousee herätysliikkeiden, myös evankelisen liikkeen, piirissä toisinaan esille. Evankeliumiyhdistyksen toiminnassa ehtoollista vietetään kirkkojen ja kappelien lisäksi rukoushuoneissa, leirikeskuksissa sekä satunnaisesti koulujen ja seurakuntatalojen saleissa sekä ulkoilmajumalanpalveluksissa.

Joskus tilanne on ikävällä tavalla kärjistynyt. Joltakin tilalta, jota on käytetty jumalanpalveluspaikkana, on otettu pois ehtoollisenvietto-oikeus tuomiokapitulin tai muun kirkollisen viranomaisen päätöksellä. Tai tilaan, jossa jumalanpalveluksia ruvetaan viettämään, ei myönnetä lupaa mutta siellä vietetään siitä huolimatta ehtoollista. Vaikuttaako tällainen ehtoolliseen? Lakkaako ehtoollinen olemasta ehtoollinen? Tuleeko ulkona tai rukoushuoneessa vietetystä ehtoollisesta jollakin tavoin vajaa?

Vastaus edellyttää, että erotamme toisistaan kaksi kysymystä, jotka arkikeskustelussa helposti sekoittuvat: kysymys sakramentin pätevyydestä (onko tässä Kristuksen ruumis ja veri?) ja kysymys hyvästä järjestyksestä (vietetäänkö ehtoollista kirkon järjestyksen mukaisesti oikealla tavalla?)

Missä Kristus asetti ehtoollisen?

Aloitetaan ensimmäisestä ehtoollisesta. Kristus ei asettanut ehtoollista temppelissä, Israelin pyhässä paikassa, tai synagogassa, vaan yhdeksi illaksi varatussa yläsalissa. Ensimmäinen ehtoollinen vietettiin siis tavallisessa huoneessa. Evankelistat kyllä mainitsevat paikan, mutta eivät tee siitä ehtoa. Asetussanoissa ”tehkää tämä minun muistokseni” (1. Kor. 11:24–25; Luuk. 22:19) käsky kohdistuu tekemiseen: leipään, viiniin, niiden jakamiseen ja nauttimiseen. Sen sijaan paikka ei ole merkityksellinen.

Aina 300-luvulle asti tällainen oli kaikkialla kristillisen kirkon tilanne. Seurakunnat kokoontuivat kodeissa, katakombeissa tai pienissä kokoontumistiloissa. Varhaiskirkolla ei ollut omia kirkkorakennuksia kolmeen vuosisataan. Leipää murrettiin kodeissa (Ap. t. 2:46), eikä ehtoollista sidottu tiettyyn pyhään paikkaan.

Kirkko (kreik. ekklesia) merkitsee sekä seurakuntaa että kirkkoa. Uusi testamentti käyttää tätä samaa sanaa niin pienistä kuin suurista, niin konkreettisista kuin abstrakteistakin kristittyjen yhteisöistä. Paavali käsittelee ehtoollista Korintissa (1. Kor. 11:17–34) tilanteessa, jossa seurakunta kokoontuu kodissa tai kodeissa ja käyttää ilmaisua: ”kun te kokoonnutte seurakuntana.”

Kirkon tuntomerkit oppaana

Augsburgin tunnustuksen VII artikla määrittää kirkon pyhien yhteisöksi, ”jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”. Missä sana ja sakramentti ovat, siellä on kirkko, kirkkotilasta tai paikasta riippumatta. Kirkko on Kristukseen uskovien joukko, Jumalan kansa. Kyseessä ei ole tila tai rakennus.

Kristuksen läsnäolo ei synny tilasta eikä raukea tilan tai siihen liittyvien oikeuksien myötä. Kristuksen läsnäolo on vain Kristuksen asetussanojen ja lupauksen varassa. Sakramentin pätevyys ei myöskään ei riipu toimittajan pyhyydestä tai olosuhteiden ulkoisista puitteista, vaan yksin Kristuksesta. Tätä hengellistä epävarmuutta myös uskonpuhdistajamme tahtoi torjua.

Sana pyhittää tilan – onko kirkon järjestyksellä lainkaan väliä?

Kun tuhatpäinen Evankeliumijuhlakansa polvistuu ehtoolliselle juhlakentäksi muuttuneella Karkun Evankelisen opiston rantakentällä, se nauttii oikean ehtoollisen. Mikään Raamatun tai tunnustuksen kohta ei sido sakramenttia katon alle.

Sama koskee leirikeskuksen salia tai mitä tahansa tilaa, joka otetaan jumalanpalveluskäyttöön. Tila tai hallintopäätös ei tee Kristusta ehtoollisen sakramentissa olemassa olevaksi tai poissaolevaksi, Kristuksen sana tekee.

Pätevyys ei ole ainoa teologisesti merkityksellinen kysymys. Sama Augsburgin tunnustus, joka opettaa kirkon olevan siellä missä sana ja sakramentti ovat, opettaa myös hyvästä järjestyksestä (CA XIV, XXVIII) ja kirkon ykseydestä.

Uskovan omantunnon kysymys on laajempi kuin: onko tämä pätevää? Kysymys on myös: onko tämä oikein, kirkon järjestyksen mukaista ja Kristuksen kirkon ykseyttä rakentavaa?

Kirkon järjestyksen halveksunta kallistuu kohti hajaannusta, ja hajaannus on sekin teologisesti vakava asia. Siksi niin ehtoollisenviettopaikan asiattomaan käyttöön kuin ehtoollisenviettoon paikassa, jossa ei ole siihen lupaa, on suhtauduttava vakavasti.

Jos viettopaikkaa koskeva rajoitus tosiasiassa pakottaisi monia luopumaan ehtoollisenvietosta, harkinta on vaikea. Näiden punninta kuuluu herätysliikejohdon ja kunkin yhteisön pastorin harteille, eikä kysymystä ratkaista pelkällä pätevyyskysymyksellä. Suunta näyttää olevan, että järjestöt kantavat vastuun heistä toimintansa piirissä olevista ja ehtoollista vietetään, kun sille on tarve.

Mitä temppelissä tehdään ei ole yhdentekevää

Ajatus pyhän tilan ”tahraantumisesta” kuuluu vanhan liiton temppelijärjestykseen. Vuonna 167 eKr. kuningas Antiokos Epifanes pystytti Jerusalemin temppelin alttarille epäjumalanpatsaan ja uhrasi siellä sian, mikä oli juutalaisille suurin mahdollinen pyhyyden loukkaus. Juutalaiset viettävät edelleen vuosittain iloista temppelin uudelleen vihkimisen juhlaa, hanukkaa, muistona siitä, että temppeli 65 vuotta myöhemmin vihittiin uudelleen käyttöön tämän häpäisyn jälkeen.

On myös hyvä huomata, ette temppelin väärä ollut Jeesukselle yhdentekevää. Jeesus kärsimysviikolla Jeesus ratsasti Jerusalemiin, meni ensimmäisenä temppeliin ja ajoi pois ne, jotka tekivät temppelialueella kauppaa, kaatoi kumoon myyjien ja rahanvaihtajien pöydät ja istuimet ja nuhteli pyhän paikan väärinkäytöstä. Jeesus ei käskenyt toimittaa temppelissä vihkimistä tai riittiä tilan puhdistamiseksi. Toki puhdistaminen viittasi myös koko temppeliajan päättymiseen sekä siihen, että koko ajatus temppelistä oli muuttumassa uuden liiton myötä eikä Jerusalemin temppelistä pian ollut jäänyt kiveä kiven päälle.

Vanhassa liitossa pyhyys oli paikkaan sidottua (ilmestysmaja tai temppeli). Uuden liiton pyhä temppeli on Kristuksen ruumis (Joh. 2:21) ja Kristuksen pyhyyden ansiosta temppeli on myös kristityistä, elävistä kivistä rakennettu seurakunta (1. Kor. 3:16; Ef. 2:21–22).

Kirkon sopimaton käyttö ei voi tilaa saastuttaa niin, että tila vaatisi rituaalista puhdistusta tai uudelleenvihkimistä, ennen kuin siellä taas voitaisiin pätevästi viettää jumalanpalveluksen. Sen sijaan, joskus tila voidaan poistaa käytöstä (desakralisoida), jolloin uudelleenvihkimisen tarve on nähty tärkeäksi. Tähän myös kirkkomme järjestys ohjaa.

Voiko kirkko menettää pyhyytensä Tuhman tamman takia?

Tila ei tee sakramenttia, mutta voiko kirkko tai muu sakraalitila menettää pyhyytensä, jos sitä käytetään sopimattomasti tai pyhälle tilalle sopimattomaan tarkoitukseen?

Hiljattain tätä kysymystä pohdittiin Paavalin kirkossa vastikään kuvatun drag-artisti Jayden Marsin musiikkivideon suhteen. Onko sopivaa, että kirkossa kuvataan musiikkivideo, jossa drag-artisti astelee keskikäytävällä, laulaa saarnatuolissa, ja tanssijat esiintyvät kirkon kuorissa.

Aluksi on tunnustettava, että kuuntelen samaan genreen kuuluvaa bilemusiikkia aika paljon. Tuhman tamman melodia on hyvä ja kertosäe tarttuva. Viimeisen kertosäkeen modulaatiosta innostuu niin kuin aina. Kappaleen sanoituksissa leikiteellään sanoituksissa hengellisillä asioilla ja eletään seksuaalivähemmistön edustajien elämää kirkon yhteydessä täysillä, joten on ymmärrettävää, että kappaleen tai musiikkivideon tekijöistä on tuntunut luontevalta ajatella, että kappaleen musiikkivideon voisi toteuttaa kirkossa.

Somekeskustelussa on pohdittu tapahtuiko pyhälle kirkkotilalle jotakin musiikkivideossa esitetyn takia.

Koska kirkolla ei ole olemuksellista pyhyyttä, sopimaton käyttö ei voi sitä saastuttaa niin, että tila vaatisi puhdistusta tai uudelleenvihkimistä, ennen kuin siellä taas voitaisiin pätevästi viettää sakramenttia.

Jokin tila voidaan toki erottaa, vihkiä pyhää tarkoitusta varten. Kirkkotila on erotettu sanan ja sakramentin palvelukseen. Kirkon vihkimisisessä ei kuitenkaan vuodateta rakennukseen Pyhää Henkeä, vaan vihkiminen asettaa tilan pyhään käyttöön ja rukoilee sille siunausta. Siitä lähtien kirkko on Jumalan huone siksi, että Jumala kohtaa siellä kansansa sanassa ja sakramentissa.

Ajatus tilan ”tahraantumisesta” kuuluu vanhan liiton temppelijärjestykseen, jossa pyhyys oli paikkaan sidottua ja häväistys todellinen kategoria. Uusi liitto ei tunne kristillisen rakennuksen ”häpäisyä”, joka tekisi siellä toimitetun sanan ja sakramentin tehottomaksi. Pitkälti sama 300–400 luvulla eläneitä donatolaisia (googlaa: Timo Nisula+donatolaiset) vastaan käytetty periaate, joka turvaa sakramentin pätevyyden toimittajan kelvottomuudelta, turvaa sen myös tilan aiemmalta väärinkäytöltä. Pätevyys on yksin Kristuksen sanojen, hänen asetuksensa varassa. Väärin käytetyssäkin kirkossa seuraava asetuksenmukainen ehtoollinen on yksinkertaisesti taas pyhää käyttöä. Sana pyhittää tilan sillä hetkellä, kun se siellä kaikuu.

Lopuksi: Pirunsarvet kirkon ikkunassa

Tila voi menettää pyhän luonteensa käytön muuttumisen takia. Kun rakennus poistetaan jumalanpalveluskäytöstä ja otetaan pysyvästi muuhun tarkoitukseen, se lakkaa toiminnallisessa mielessä olemasta kirkko.

Helsingin Luther -kirkon risti päätyi 1980-luvun lopulla roskalavalle ja kirkko oli vuodesta 1995 lopulta vuoteen 2014 asti yökerhona ja baarina. Sen baaritiskillä, tanssilattialla ja hämärissä käytävissä on astellut moni kiltti ja vähän tuhmempikin tamma. Vuonna 2014 kävin kirkossa ja katselin kirkon mustaksi maalattuja seinä ja maalattuja pirunsarvia lasi-ikkunoiden suojaksi laitetuissa levyissä. Kirkon kuoriosassa oli baaritiski ja dj:n pöytä. Lattia oli edellisen illan jäljiltä tahmea. Kirkon holvikaarisista upeista ovista käytiin sisälle pimeään. Kirkon käyttö yökerhona tuntui pahalta. Sley teki suuren investoinnin ja palautti kirkon sen alkuperäiseen käyttöön Jumalan huoneeksi.

Kunnioitus, joka kirkkotilalle kuuluu, ei siis kohdistu kirkon seiniin sinänsä, vaan siihen, mitä siellä tapahtuu. Ratkaisuna siihen, että kirkkotilaa on käytetty väärin tai sopimattomasti ei ole uudelleenvihkiminen vaan tilan käyttö oikein.

Vuonna 2015 Luther-kirkko palasi jälleen siihen tarkoitukseen, johon se oli rakennettukin. Jätelavalle päätynyt risti löytyi onnekkaasti turkulaisesta häkkivarastosta ja se kuljetettiin kulkueessa takaisin kotiin, Helsingin Luther-kirkon seinälle. Kirkkoa ei vihitty uudelleen, mutta avajaisjumalanpalveluksessa se siunattiin käyttöön. Ennen kaikkea Kristuksen sana ja pyhä ateria palasivat käyttöön sinne minne ne kuuluvat. Tällä hetkellä kirkko kokoaa toimintaansa joka päivä eri-ikäisiä, ja ehtoollista vietetään useammassa jumalanpalveluksessa sunnuntaisin.