Seurakunta on kuin kaikkein vähäisin pieni siemen, jota pidetään vähäpätöisimpänä kaikista. Järki loukkaantuu siihen sanoen: Mitähän tuostakin kurjasta opista ja vähäisestä joukosta tulee? Jospa kuninkaat, oppineet ja pyhät saarnaisivat, mutta nyt tähän katsotaan kelvollisiksi köyhät, oppimattomat ja heikot ihmiset, jotka pyrkivät hallitsemaan ja opettamaan maailmaa.

Tämä pahennus tekee meidät itsemmekin levottomiksi, kun turmeltu luontomme viisastelee: Kuinka sinä kelvoton ihminen uskallat yksinäsi ryhtyä näin suuriin asioihin? Entä jos sinä yksin oletkin erehtynyt? Kun Jumala sallii niin monien oivallisten ihmisten erehtyä, entäpä jos hän sallii erehtyä sinunkin, joka olet noin yksin?

Ja kuitenkin koko maailmassa on yksi ainoa Kristus, koko Kreikanmaassa oli yksi ainoa Paavali, koko kaupungissa yksi ainoa pappi. Mutta tästä ainoasta, vähäisestä siemenestä kasvaa kuitenkin niin suuri kirkko, että ruhtinaat ja viisaatkin löytävät siinä leponsa ja suojansa.

Maailma on siis kääntynyt uskoon pahennusta herättävällä tavalla heikkouden kautta, aivan vastoin kaikkea voimaa, viisautta ja vanhurskautta. Tämä tapahtuu jumalallisen ihmeen vaikutuksesta. Maailman valtakuntia taas ei rakenneta heikkoudella, vaan voimalla heikkoja vastaan. Jumalan valtakunta menestyy siis aivan toisella tavalla kuin maailman valtakunnat.