Mikä helvetillinen survaisu, jonka ihminen hädässään, varsinkin vaikeassa omantunnon hädässä, tuntee, kun Jumala sanoo: Mitä sinä tahdot minusta? Täytyy joutua pelon ja epätoivon valtaan, mikäli ei tiedä eikä ole oppinut tuntemaan Jumalan tekoja tällaisiksi ja mikäli ei ole harjaantunut uskossa. Silloin ihminen perustaa tuntemisiinsa ja ajattelee, että Jumala on hänen kuulemiensa sanojen mukainen. Hän tuntee vain pelkkää vihaa ja kuulee pelkkää armottomuutta pitäen ilmiselvästi Jumalaa vihollisenaan ja vihastuneena tuomarinaan. Hän kohtaa Jumalan sellaisena kuin hänet ajattelee. Näin hän ei voi odottaa Jumalalta mitään hyvää.

Tämä on Jumalan ja koko hänen hyvyytensä kieltämistä. Siitä on seurauksena, että hän pakenee Jumalaa, vihaa häntä, onpa seurauksena kaikki muukin Jumalan pilkka. Epäuskon hedelmiä järjestänsä! Mutta nytpä näet Jeesuksen äidin pysyvän rohkeassa uskalluksessa. Hän on aivan varma siitä, että Kristus on oleva armollinen, vaikka hän ei tunne sitä. Toista hän tuntee, toista uskoo.

Meidänkin on annettava Jumalalle se kunnia, että hän on lempeä ja armollinen, vaikka hän toisenlaiseksi osoittautuisikin ja vaikka omatuntomme ja mielemme kokisi toista. Tällä nimittäin surmataan tuntemiset ja vanha ihminen menehtyy, että meihin jäisi pelkkä uskallus Jumalan hyvyyteen.