Ripariblogi: Jos synnintunto ei riepota riparilla

Kesän rippikoululeirit ovat alkaneet. Olen rippikoulupappina yhdellä kolmesta Karkun evankelisella opistolla alkukesällä pidettävästä leiristä. Kahden viikon aikana pelataan, tutustutaan, syödään lättyjä ja tehdään monenlaista mukavaa, mutta ennen kaikkea opetellaan tuntemaan Jumalaa. Rippikouluopetusten pihvi löytyy Jumalan armosta ja Kristuksen lunastustyöstä. Pyhä Jumala rakastaa ansiotta ja tahtoo armahtaa syntisen ja kadotetun ihmisen.

Gospelmusiikin klassikoihin kuuluvassa Tuuli kulkee -laulussa eletään rippikoulua, jossa ”synnintunto saa, riekaleiksi riepottaa”. Viimeisimmät rippikoulut ovat opettaneet, että toisin kuin laulussa, 2020-luvun nuorta ei välttämättä paina synti tai tuomio. Moni muu asia saattaa ahdistaa, mutta synnintunto ei riepota riekaleiksi. Ainakaan tunnetasolla.

Klassinen luterilainen opetus olettaa ihmisen, joka kokee syyllisyyttä pyhän Jumalan edessä ja kysyy: ”Kuinka löydän armollisen Jumalan?” Nyt kysymys kuuluu ennemmin: ”Kuka minä olen?” Sisäinen levottomuus kuvaa enemmin nuorten ja vähän vanhempien sisäistä maailmaa kuin synnintunto.

Kyse ei ole uudesta tarpeesta vaan vanhasta ja toisin nimetystä. 1600 vuotta sitten kirkkoisä Augustinus tiesi, että sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä elämä on täynnä kaipuuta, jota mikään ei täytä. Se muistuttaa, että meidät on luotu toista, tulevaa maailmaa varten.

Yksinkertaistan rajusti. Antiikin ihmistä ahdisti oma kohtalo ja usein nuorena koettu kuolema, uskonpuhdistuksen aikana taas syyllisyys ja Jumalan tuomio. Postmodernia ihmistä sen sijaan painavat elämän tyhjyys ja merkityksettömyys, muttei välttämättä oma syyllisyys. Jos tämä yleistys pitää likimainkaan paikkansa, perinteinen synti–armo-opetus ei suoraan vastaa kysymyksiin, joita nykyään esitetään.

Nykyisin ympäristön eetos vaatii: ”sinä voit ja pystyt” tai ”jokainen on oman onnensa seppä”. Nämä lauseet sisältävät armottoman suorittamisen ja pärjäämisen lain, jonka alla ei synny syyllisyyttä Jumalaa kohtaan vaan uupumus ja masennus. Syyllisyyden sijaan koetaan häpeää ja riittämättömyyttä. Laki siis syyttää yhä, mutta hieman eri kohdasta. Evankeliumi vastaa tähän samalla tavalla kuin ennenkin. Kun laki murskaa ja painaa alleen, Jumalan armo vapauttaa.

Mihin Jumalaa tarvitaan?

Vapauttavaa on, ettei välttämättä tarvitse tuntua joltakin. Vaikka monia asioita koetaan ja tunnetaan, riparilla ei armon tai synnin tarvitse tuntua miltään. Ehdotonta synnintuntoa tai syyllisyyden kokemusta ei väistämättä tarvita ennen kuin evankeliumin sanoma osuu kohdalle. Oleellista on ymmärtää oma tilanne pyhän Jumalan edessä ja armahtavan Jumalan pelastustyö, joka on tarjolla ilman suoritusta tai synnintuntoa.

Pyhä Jumala on majesteetti, jota ei voi typistää kerhosedäksi, joka vain haluaa, että kaikilla on mukavaa. Synti, kuolema ja sielunvihollisen toiminta on otettava vakavasti riippumatta siitä, tunteeko niitä. Evankeliumin tehtävä ei ole palvella ihmisen kokemaa tarvetta, vaan kertoa, kuka Jumala on ja keitä me todella olemme: emme suoritustemme summia, vaan Jumalan luomia, Kristuksen lunastamia ja Pyhän Hengen pyhittämiä.

Päivittäisiä kuulumisia riparilta voi kuunnella Spotifyn Riparipodista.