Syöpäkasvain vai ruumiin jäsen?

Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäki sanoi keskiviikkona 21.10. Radio Dein Piispan kyselytunnilla, että messujen pitäisi toteutua seurakunnan yhteydessä ja että erillinen toiminta herättää kysymyksen, onko kyse enää samasta kirkosta. Hän päätti vertaukseen, jollaista en ole aiemmin kuullut, en ainakaan piispan suusta: ”Jos joku osa ruumiista alkaa syödä omaa ruokaansa, se ei koskaan ole hyvä merkki. Se on syöpäkasvain, jolla on oma verenkierto ja oma ravinto.”

Vertaus yllätti, ja asia on liian vakava ohitettavaksi. Siksi tarkastelen, onko liikkeellämme ehtoollisyhteys kirkkoon, kestävätkö piispan perustelut, onko ehtoollisen vietto todella näin iso asia ja miksi tästä puhutaan juuri nyt. Lopuksi esitän piispoille kolme pyyntöä.

Onko liikkeellämme ehtoollisyhteyttä kirkkoon?

Onko liikkeellämme ehtoollisyhteys kirkon kanssa? Suurelta osin on. Vastaukseni vaatii selvennystä.

Ehtoollisen sakramentti, jota vietämme, on kirkkomme ehtoollinen ja osallistujat ovat kirkkomme jäseniä. Sleyn messut toimittavat luterilaiset pastorit kirkkomme käsikirjan mukaan. Opetamme kirkon tunnustuksen mukaan. Messuyhteisöjen kävijöistä valtaosa on kirkkomme jäseniä. Keväällä tekemämme kyselyn mukaan heitä oli tänä keväänä 82 prosenttia. Sley on myös kirkkomme lähetysjärjestö. Ehtoollispöytämme on avoin kaikille luterilaisille kastetuille, jotka tunnustavat Kristuksen olevan ehtoollisaineissa syntien anteeksisaamiseksi. Ehtoollinen on jaettu yhtä lailla naispapeille kuin piispoillekin. Ja jos messun toimittaa vaikkapa piispa Salomäki ehtoolliselle osallistutaan.

Haasteita ehtoollisyhteyteen on tiivistettynä kahdessa asiassa. Ensiksi: perinteisen virkakäsityksen papit eivät toimita messua yhdessä naispappien kanssa, ja moni liikkeemme toimintaan osallistuva jättäytyy pois messusta, jonka toimittaa nainen. Tämä linja on ollut olemassa siitä asti, kun naisia on vihitty papeiksi. Toiseksi: messuyhteisöjemme ehtoollisen viettoon annettuja lupia on peruttu tai evätty.

Haasteita ehtoollisyhteyden suhteen siis on, mutta ei siellä, minne nyt on osoitettu. Ketään ei ole messuissamme suljettu ehtoollispöydän ulkopuolelle.

Mitä piispa Salomäki sanoi?

Piispa Salomäen huoli on aito. Kuuluuhan kirkon ykseyden vaaliminen piispan tehtäviin. Salomäki puhui piispainkokouksen avajaisissa Vaasassa syyskuun alussa sävyyn, jota arvostan. Hän sanoi surevansa sitä, että kirkon jäsenet eivät vuosikymmeniin ole mahtuneet samaan ehtoollispöytään. Piispat eivät hänen mukaansa voi tyytyä siihen, että kukin ryhmä viettää ehtoollista omissa piireissään. Salomäki sanoi tuolloin, ettei hallinnollinen keskustelu ei vie eteenpäin, vaan tarvitaan teologista pohdintaa siitä, kuinka paljon erimielisyyttä kirkko kestää sakramenttiyhteyden katkeamatta. Hän sanoi myös uskovansa, ettei nykyisten erimielisyyksien tarvitsisi rikkoa sitä.

Eilen 21.10. sävy Radio Dein piispan kyselytunnilla oli toinen. Salomäki rinnasti herätysliikkeiden messuyhteisöjen ja kirkon jännitettä ekumeniaan. Hän sanoi, että on iso ongelma, että samaan aikaan kun kirkkojen välillä etsitään yhteyttä ja mahdollisuutta viettää ehtoollista yhdessä, yhteyttä ei saavuteta oman kirkon sisällä. Salomäki sanoi, että kaste ja ehtoollinen tekevät kristityistä yhden ruumiin, ja jos osa ruumiista alkaa syödä omaa ruokaansa, on se syöpäkasvain.

Kestävätkö Salomäen perustelut?

Piispa Salomäki muistutti, että kirkkomme on etsinyt ja etsii ehtoollisyhteyttä suurten kirkkokuntien kanssa. Suurimmat niistä, roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko, pitävät kiinni samasta virkakäsityksestä kuin me. Kirkkomme käy niiden kanssa dialogia kärsivällisesti ja kunnioittavasti vuosikymmenestä toiseen. Haluaisin kysyä miksi samaa kärsivällisyyttä ei riitä kirkon omille jäsenille, jotka ajattelevat virasta kuten valtaosa maailman kristityistä?

Piispa Salomäen mukaan messujen pitäisi toteutua seurakunnan yhteydessä. Juuri se, että messuyhteisöt olisivat seurakunnan yhteydessä, on monesti ollut se, mitä olemme hakeneet ja halunneet. Messuyhteisömme toimi yli kymmenen vuotta Porissa seurakunnan yhteydessä Väinölän kirkossa, kunnes yhteistyö lopetettiin seurakunnan aloitteesta. Tuota symbioottisempaa suhdetta seurakuntaan tuskin arvoisa piispainkokouskaan olisi voinut kuvitella, kuin mitä Porissa elettiin 10 vuotta. Ovi suljettiin, ei herätysliikkeen puolelta vaan seurakunnan puolelta, ensin Teljässä ja seuraavaksi kun Länsi-Porin seurakuntaneuvosto sitten puolsi ehtoollislupaa, tuomiokapituli epäsi sen.

Seinäjoella, eli Salomäen hiippakunnassa puolestaan pitkän yhteistyön päätti kesäkuussa 2025 Lapuan hiippakunnan tuomiokapituli, jonka puheenjohtaja piispa Salomäki on. Erillisyyttä paikallisseurakunnasta ei ole valittu eikä haluttu messuyhteisöissä.

Piispan käyttämä syöpäkasvain on kuvana hirveä. Kasvain on solukko, joka on hylännyt ruumiin perimän, kasvaa hallitsemattomasti ja lopulta tappaa isäntänsä. Messuyhteisöissä on sama perimä kuin kirkossa: sama kaste, sama tunnustus ja sama käsikirja. Valtaosa messuihimme osallistuvista on kirkkomme jäseniä, maksaa kirkollisveronsa ja rahoittaa näin osaltaan oman paikallisseurakuntansa pappien palkat, kirkkojen ylläpitokulut ja kirkon perhe- ja diakoniatyön. Lisäksi omasta pussista annetaan avokätisesti myös oman herätysliikkeen työlle Suomessa ja lähetyskentillä. Herätysliikeväki maksaa kaksinkertaista hintaa siitä, että kuuluu kirkkoon. Se ei elä loisena, joka imisi isäntänsä kuiviin.

Paavalilla on kasvainta osuvampi kuva. Hän kirjoittaa: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: En tarvitse sinua” (1. Kor. 12:21). Kun tuomiokapituli totesi, ettei Porissa tai Seinäjoella ole tarvetta näille messuille, kumpi silloin sanoi toiselle, ettei tarvitse sitä? Pyydän piispa Salomäkeä harkitsemaan vertaustaan uudelleen. Olen läheltä nähnyt, ettei kasvainten kanssa neuvotella. Ne myrkytetään ja leikataan pois. Tuskin sitä sentään piispa tarkoitti?

Onko niin iso juttu?

Yksi saamani vakiovastaus, kun alan jäkättämään lapsille pienestä kommelluksesta, tai miten on toimittu tai sanottu koulussa on: ”Isää, ei oo niin iso juttu!”

Onko herätysliikkeiden ehtoollisen viettäminen todella niin iso juttu, niin vahingollista ja vaarallista, että sitä voi verrata kasvaimeen? Kirkon perinteessä kuva on ollut päinvastainen. Kirkkoisä Ignatios Antiokialainen kutsui ehtoollista kuolemattomuuden lääkkeeksi. Kun monen ikäiset, nuoret, opiskelijat, lapsiperheet ja vanhukset, monenlaiset ihmiset kokoontuvat sunnuntaista toiseen herätysliikkeiden messuissa yhteen kuulemaan opetusta Raamatusta ja polvistuvat Herran pöytään ehtoolliselle, se on terveen ruumiin merkki. Eikö piispan huoli ennemmin pitäisi kohdistua niihin, jotka pysyvät poissa ehtoollispöydästä kuin niihin, jotka polvistuvat ehtoollispöytään sunnuntaisin?

En myöskään muista piispa Salomäen aiemmin käyttäneen yhtä rajua kieltä. Vielä syyskuussa hän puhui surusta, tahdosta yhteyteen ja teologisen keskustelun tarpeesta. Syöpäkasvain ei ole kieltä, jota hän silloin peräänkuulutti. Myös tämän takia vertaus kasvaimesta yllätti.

Ja jos ruumiinosa, herätysliikkeen messuyhteisöt ovat kasvaimia, mitä piispan pitäisi sanoa niille kirkkomme jäsenille, jotka kuuluvat kyllä kirkkoon mutta eivät juuri osallistu sen elämään. Suuri osa kirkon jäsenistä käy messussa vain harvoin. Muistatteko jonkun piispoista kutsuneen heitä loiseksi tai rikkaruohoksi? Tai muistatteko jonkun sanoneen, ”Jos kirkon jäsen tuskin koskaan nauttii ehtoollista, voiko sellaista sanoa kristityksi ollenkaan?” Hyvä, kun ette muista. Sillä heidät on hyvä toivottaa tervetulleeksi jatkossakin.

Tai mitä piispat ovat sanoneet radiossa niille kirkkomme jäsenille tai työntekijöille, jotka uskovat tai ovat opettaneet toisin kuin kirkko uskoo esimerkiksi Kristuksen neitseestä syntymisestä tai iankaikkisesta kadotuksesta? Mitä muistatte jonkun piispan sanoneen radiossa heistä? Millä termein heitä on kutsuttu? Joten ihanko oikeasti kasvain?

Miksi tämä on ongelma juuri nyt?

Miksi herätysliikkeiden messut ovat nyt ongelma, vaikka niitä on ollut melkein koko sen ajan, kun kirkossamme on ollut kaksi virkakäsitystä, siis 40 vuotta. Herätysliikkeiden linja ei ole muuttunut sen jälkeen. Sen sijaan kirkon suhtatutuminen on muuttunut. Herätysliikkeiden tilaa on kavennettu askel kerrallaan. Luulen, että syitä on ainakin kaksi.

Ensiksi: vuoden 1986 ponsi oli kirjoitettu siirtymäkautta varten. Kun perinteisen kannan teologeja ei enää vihitty, oletus oli, että kysymys ratkeaa ajan myötä. Toisin kävi. Messuyhteisöjen osallistujamäärä ja messuyhteisöjen lukumäärä kasvaa. Niissä on paljon nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Ponsi muuttui ongelmaksi siinä vaiheessa, kun sen piiriin kuuluvat ihmiset eivät kadonneetkaan.

Toiseksi: avioliittokysymys siirsi rintamalinjaa. Piispat esittivät kirkolle kahta rinnakkaista avioliittokäsitystä. Kirkolliskokous hylkäsi esityksen keväällä 2025, mutta käytäntö on silti muuttunut pastoraalisen ohjeen kautta. Samaan aikaan kun kirkko opettelee elämään kahden avioliittokäsityksen kanssa, tilaa kahdelle virkakäsitykselle kavennetaan. Monelle seurakuntalaiselle messuyhteisö on muodostunut paikaksi, jossa kirkon perinteinen opetus vielä kuuluu. Myös siksi niiden kasvu näyttää uhalta.

Kolme pyyntöä piispoille

1. Palauttakaa vuoden 1986 ponnen henki. Tunnustakaa, että kirkossamme elää kaksi virkakäsitystä ja antakaa molemmille elintilaa myös käytännössä, vaikka se sitten rajoittuisikin paikallisseurakuntien sijaan vain messuyhteisöihin.
2. Jos messujen halutaan toteutuvan seurakunnan yhteydessä, avatkaa sinne ovi. Ehtoollisenviettoluvat, yhteistyösopimukset ja piispallinen kaitsenta ovat keinoja, joilla messuyhteisöt pysyvät kirkon sisällä. Sen sijaan nykyinen suuremman valtapolitiikka on rumaa eikä edistä kirkkomme yhteyttä.
3. Käydään teologinen keskustelu, jota piispa Salomäki syyskuussa ehdotti. Kuinka paljon erimielisyyttä kirkko kestää ilman, että sakramenttiyhteys katkeaa? Jätetään sairauden kieli pois niistä keskusteluista.