Media­kirjasto

Johdanto Ensimmäiseen Pietarinkirjeeseen

Suurin osa Uuden testamentin kirjoista on alunperin ollut kirjeitä, joita apostolit ja heidän työtoverinsa lähettivät tuttuihin seurakuntiin, kun syystä tai toisesta eivät itse päässeet käymään. Nämä kirjeet eivät olleet kertakäyttötavaraa - niinkuin kirjeet yleensä monet oli alunperinkin tarkoitettu kiertämään seurakunnasta toiseen. Jokainen otti kopion itselleen - näin apostolien kirjeet ovat säilyneet meidän päiviimme asti.

Ajattomasta ja kestävästä sanomastaan huolimatta kirjeet paljastavat meille paljon yksityiskohtiakin ensimmäisten seurakuntien elämästä. Terveisineen ja henkilökohtaisine asioineen kirjeet tuovat esille yksilöitä ja heidän elämäänsä. Erityisesti voimme oppia koko seurakunnan tilanteesta ja toiminnasta. Vaikeuksistakin kerrotaan paljon.

Paavalin kirjeet ja lähetystoiminta ovat monelle tuttuja. Mutta myös muut apostolit oppilaineen olivat levittämässä iloista sanomaa. Tästä kertovat meille Pietarin ja Johanneksen kirjeet. Keskitymme tällä kertaa 1. Pietarin kirjeeseen, tarkastelemme millainen kuva tämän "ikkunan" kautta avautuu eräistä alkukirkon seurakunnista.

1. Pietarin kirje on kirjoitettu Roomasta, jota pakanallisen maailmanvallan pääkaupunkina kutsuttiin kristillisissä piireissä "Babyloniksi". Lähettäjänä mainitaan apostoli Pietari ystävineen. Näistä Markus oli perimätiedon mukaan evankelista, Pietarin tulkki. Silvanuksen tunnemme taas Paavalin työtoverina - hän lienee kirjoittanut kirjeen apostolin ohjeitten mukaisesti. Pietarin kirje on niin tyylikästä kreikkaa retorisine tehokeinoineen, että kirjoittaja on saanut korkeatasoisen koulutuksen. Tiedämme, että Silvanus oli opiskellut Aleksandriassa.

Kirje on kirjoitettu Pietarin ollessa Roomassa, vähän ennen hänen n.v.64 kärsimäänsä marttyyrikuolemaa. Useimmat tutkijat tosin pitävät kirjettä myöhempänä Paavalin oppilaiden tuotteena, mutta kaikki kirjeeseen paremmin syventyneet eksegeetit korostavat sen itsenäistä, Pietarin vaikutuksesta syntynyttä luonnetta.

Vastaanottajina mainitaan joukko Vähän-Aasian seurakuntia, jotka sijaitsivat nykyisen Turkin keski- ja pohjoisosissa. Kristillinen usko oli levinnyt nopeasti näille seuduille, kenties jo ensimmäisen helluntain jälkeen Jerusalemista palaavien juutalaisten myötä. Nämä olivat oppineet tuntemaan ylösnousseen Vapahtajan juuri Pietarin saarnan tuloksena. Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin olivat yhä pienenä vähemmistönä. Oli vain pieniä eristettyjä maalaisseurakuntia eri uskontoja kannattavien ihmisryhmien keskellä. Monet kristityistä olivat köyhiä, sananmukaisesti "vieraita ja muukalaisia" eli vailla Rooman kansalaisoikeuksia.

Huomattiin kuitenkin pian, että kristityt eivät ole mikä tahansa uskonsuunta. He elivät toisin kuin muut ihmiset - eivät menneet mukaan toisten juhliin, pakanallisiin kulttimenoihin, näyttävään ja itselliseen elämäntapaan, jossa oma mukavuudenhalu ja yleisen mielipiteen paine sanelivat käyttäytymissäännöt, käsitykset oikeasta ja väärästä. Mitä tästä seurasi? Kristittyjä alettiin pitää ahdasmielisinä ilonpilaajina. Heitä naureskeltiin, pilkattiin, jopa pahoinpideltiin ja vainottiin. Mitään yleistä kristittyjen vainoa ei esiintynyt vielä, mutta kristityt saivat kokea joutuneensa ulkopuolelle, ystävien ja sukulaisten hylkäämiksi.

Monet tekivät tästä johtopäätöksensä: ehkei uskoa kannatakaan ottaa niin vakavasti. Kannattiko sittenkään olla kristitty? Alettiin elää taas niinkuin toisetkin, vaikka oltiinkin uskovia. Jotkut eivät uskaltaneet enää käydä seurakunnan kokoontumisissa. Toiset taas pysyivät tiukasti uskossaan kiroten vainoojiaan. Haluttiin maksaa samalla mitalla takaisin.

Tähän vaikeaan ja hajanaiseen tilanteeseen lähetti apostoli Roomasta kirjeen, ehkä juuri Silvanuksen mukana. Taitavana sielunhoitajana hän oikoo varovasti ihmisten vinoutuneita käsityksiä, mutta sanoo välillä myös terävästi haluten herättää kristityt tajuamaan tilanteen vakavuuden.

Kirjeen alussa oleva ylistys on kuin tiivistelmä koko kirjeen sanomasta. Jatko koostuu erilaisista kehotuksista seurakunnalle, ja jokaiseen kehotukseen liittyy runsaasti erilaisia perusteluja. Apostoli kuvaa kristittyjen elämäntilannetta. Ennen he olivat pakanoita, elivät turhaa ja tyhjää elämää ilman toivoa pelastuksesta. Ei ollut muuta tehtävää kuin ottaa "ilo irti elämästä", syödä, juoda ja etsiä jonkinlaista sisältöä elämän tyhjyyteen. Mutta tällaista elämäntapaa kohtaa Jumalan viha ja rangaistus, sanoo apostoli. Hän vertaa tällaisia ihmisiä laumasta eksyneisiin lampaisiin, joilla ei ole toivoa jäädä eloon. Nyt on tilanne kuitenkin muuttunut. Jumala on kutsunut heidät kasteen kautta lapsikseen. He saavat kutsua ankaraa Tuomaria Isäksi. He saavat maistaa Jumalan hyvyyttä.

Apostoli painottaa, miten hienoa on olla kristitty. Tavalliset, halveksitut ihmiset saavat yht'äkkiä olla kuninkaallista papistoa, Jumalan oma kansa ja pyhä heimo, taivaan aarteiden perillisiä. He saavat olla vapaita kuolemasta, pelosta, ihmisten arvostelusta. Kristityillä on luja toivo tulevasta elämästä. Kaikki tämä perustuu yksin Kristuksen sovitustyöhön. Hän kärsi ja kuoli maksaakseen kalliin hinnan, ostaakseen ihmiset omikseen.

Kristillisen elämän mittaamattoman arvon apostoli esittää perusteena käskyille tehdä hyvää. Kaste, jossa ihmiset on kutsuttu Jumalan lapsiksi, on sopimus joka velvoittaa molempia osapuolia. Uuteen elämään kuuluvat myös uuden elämän tuntomerkit, Jumalan tahdon mukainen käytös kaikissa tilanteissa. Jos kristityt kaikesta huolimatta elävät niinkuin muutkin, jos he mukautuvat ihmisten elintapoihin, he saavat myös jakaa näitten kohtalon. Apostoli esittää Kristuksen kristittyjen esikuvaksi elämässä. Hän "ei herjattaessa herjannut takaisin, ei kärsiessään uhannut vaan jätti asiansa sen haltuun joka oikein tuomitsee." Tässä Pietari viittaa kipeästi myös omaan käytökseensä kiirastorstain ja pitkäperjantain tapahtumissa. Jos kristityt maksavat takaisin samalla mitalla, maksaa Jumalakin heille, mutta jos heitä kirottaessa siunaavat, saavat he periä siunauksen Jumalalta.

Pietarin mukaan koko Jumalan pelastustyö, Jeesuksen kärsimys ja kuolema ja ylösnousemus tähtäävät tähän: Kiitollisina saamistaan valtavista lahjoista kristityt myös elävät Jumalan tahdonmukaisesti. Kun ulkopuoliset näkevät tämän, he ehkä ensin pilkkaavat ja herjaavat, mutta lopulta ehkä kääntyvät ja alkavat ylistää Jumalaa. Näin Jumala yksin saa lopulta kiitoksen ja ylistyksen - ei ainoastaan kirjeen vastaanottajilta - vaan kaikilta ihmisiltä. Jos kristityt eivät noudata Jumalan tahtoa, on kaikki mennyt hukkaan.

Lopuksi apostoli opettaa, miten tärkeää jokaisen on pysyä seurakunnan yhteydessä. Ennen he olivat eksyneitä lampaita, vaaralle alttiina. Vieläkin, kun he ovat laumassa, kiertelee Perkele kuin "kiljuva jalopeura" lauman ympärillä. Se pelkää Paimenta, mutta jos joku eksyy lauman ulkopuolelle, se iskee heti. Vain tiiviissä yhteydessä laumaan ja Paimeneen voi elämä jatkua.

Pietarin kirjeestä havaitsemme, että UT:n kirjeet eivät olekaan vain ikkuna alkukirkkoon ja ensimmäisiin seurakuntiin, vaan ennen muuta ikkuna meidän kirkkoomme ja tämän päivän kristittyjen elämään.