Media­kirjasto

1. Annanko anteeksi?

Moni kristitty kärsii jatkuvasti huonosta omastatunnosta tuntiessaan katkeruutta ja nähdessään selvästi, ettei pysty antamaan anteeksi. Mutta mitä tehdä silloin, kun viha, loukkaantuneisuus ja katkeruus tahtovat ottaa vallan?
    Kristikansan parissa on kehittynyt useita tapoja suhtautua loukkauksiin ja niiden synnyttämiin haavoihin. ”Kyllä minä anteeksi annan, mutta unohtaa en voi.”  ”Kyllä minä unohdankin, mutta haava siitä jäi.” Mutta miltä nämä näyttävät Raamatun valossa?

2.  Mitä Jeesus opettaa?

Jeesuksen kuuluisimmat aihettamme käsittelevät opetukset ovat Vuorisaarnassa:
” 21 "Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: 'Älä tapa.' Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion. 22 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion. Samoin jokainen, joka sanoo veljelleen: 'Senkin hölmö', on ansainnut Suuren neuvoston tuomion, ja se, joka sanoo: 'Sinä hullu', on ansainnut helvetin tulen.
   23 "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, 24 niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi.
   25 "Tarjoa vastapuolellesi sovintoa jo silloin, kun vielä olet hänen kanssaan matkalla oikeuteen. Muuten hän saattaa luovuttaa sinut tuomarille ja tuomari vartijalle, ja niin sinut teljetään vankilaan. 26 Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten.” (Matt. 5:21-26).
Toinen jakso on samassa luvussa:
” 38 "Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' 39 Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. 40 Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. 41 Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. 42 Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.
  43 "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44 Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45 jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46 Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? 47 Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48 Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:38-48).
Nämä Jeesuksen sanat tuovat esille hänen opetuksensa keskeisen asian: Kristillinen usko ei vaadi lähimmäisenrakkautta, vaan rakkautta vihollista kohtaan. Niin kauan kuin rakastamme omia rakkaitamme, teemme vain sitä mikä kuuluu tavalliseen inhimilliseen elämään. Vasta siinä vaiheessa kun rakkaus kohdistuu viholliseen, siinä on mukana se elementti, jota Jeesus teroittaa.
   Jeesuksen sanat voisi leimata idealistiseksi haihatteluksi, ellei tietäisi hänen myöhempiä vaiheitaan. Hänen koko elämänsä oli uhri pahantekijöiden puolesta. Huippukohtansa se saavutti silloin, kun hän ristille naulittaessa rukoili ristiinnaulitsijoidensa puolesta. Jeesus seisoi sanojensa takana.
    On helppo rakastaa ”koko maailmaa” tai ainakin omia rakkaita ystäviä, omaa perhettä tai omaa kaikkein rakkainta ihmistä. Oudon ja kaukana olevan ihmisen rakastaminen ei välttämättä vielä laita kristittyä ihmistä koville: Hänestä selviää muutamalla kympillä. Mutta miten suhtaudumme niihin ihmisiin, jotka ovat loukanneet meitä? Entä niihin, joita emme kerta kaikkiaan voi sietää? Omalla työpaikallamme, omassa naapurustossa ja kaikkein kipeimmin omassa perhepiirissä tunnetaan, miten vaikeaa on kohdata tällainen ihminen.
   Alussa kuvaamani ratkaisut osoittautuvat nyt ontoiksi. Ne ovat pelkkiä väistöliikkeitä, yrityksiä päästä eroon vaikeasta asiasta. Niillä voimme pettää itseämme, mutta tuskin ketään muuta ihmistä ja kaikkein vähiten Jumalaa. Vaativat sanat anteeksiantamisesta ovat täyttä totta. Joka on tullut haavoitetuksi ja jonka luottamus on petetty tietää hyvin, miten valtava voima on vihalla.  Se ei sammu käskemällä eikä tukahduttamalla. Voin ehkä hillitä käteni, ehkä jopa kieleni, mutta en pysty käskemään sydäntäni. Kun viha ja katkeruus vievät mukanaan, kukaan ei voi niitä vastustaa. Mitä silloin tehdään

3.  Vain yksi tie

Kysymys vihasta ja katkeruudesta johtaa näin koko luterilaisen uskomme perustalle. On hyvä aivan yksinkertaisesti pysähtyä Jumalan edessä ja tunnustaa sekä viha että katkeruus ja myöntää ne selittelemättä synniksi. Kristitty ei saa koskaan helliä vihaansa saati olla siitä ylpeä – tämän asenteen tunnemme monista kulttuureista ja valitettavasti lähempääkin – vaan viha on synti eikä muutu pienemmäksi sillä, että se on meitä väkevämpi.  On siis syytä avata sydän Jumalan edessä ja tunnustaa, että minä en pysty elämään niin kuin Raamattu minulta vaatii. Viha ja katkeruus tekevät minusta syntisen ja erottavat Jumalasta – miksi salaamaan sitä, minkä Jumala tietää?
   Juuri syntiselle taas kuuluu Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen takia ilmainen ja täydellinen armo ja anteeksiantamus kaikista synneistä, myös vihasta ja katkeruudesta. On hyvä jättää Jumalan eteen oma heikkoutensa ja huonoutensa ja luottaa siihen, että Jumala on armollinen. Kristus tuli tähän maailmaan nimenomaan syntisiä lunastamaan. Vihan ja katkeruuden vallassa ollessasi olet juuri tällainen syntinen. Nimenomaan näitä ihmisiä Kristus tuli auttamaan ja ottamaan pois meidän syntimme.
   Näin siis ensimmäinen ja kaikkein tärkein uudistuksen lähtökohta on palaaminen yksinkertaiseen perusasiaan, minun syntiini ja Jumalan armollisuuteen. Vanhan kristillisen viisauden mukaan kristillinen elämä eli pyhitys on olemukseltaan syvenevää synnin ja armon tuntoa. Joka uskaltaa nähdä syntinsä ja tunnustaa sen Jumalalle, liittyy siihen suureen syntisten joukkoon, joka löytää levon, rauhan ja armon Kristuksen työssä.

4. Miten eteenpäin?

Synnin ja armon näkökulma avaa aivan uuden ulottuvuuden rakastamiseen ja anteeksiantamiseen. Ei ole kyse siitä, että tosiuskova voi kokea jotakin, joka pyyhkäisee hetkessä ja lopullisesti pois kaiken vihan ja katkeruuden.  Temput eivät riitä, tarvitaan vakavaa ja aikaa vievää Jumalan armohoitoa.
   Jumalan kansa kulkee viikoittain alttarin äärelle, tunnustaa kaikki syntinsä ja uskoo ne Kristuksen veren takia anteeksi. Meitä ympäröi Jumalan käsittämätön ja loppumaton hyvyys, josta ymmärrämme vain mitättömän osan. Vain Jumala tietää, millaisista kuiluista meidät on nostettu ennen kuin meidät voidaan asettaa Pyhän eteen ilman että meissä on minkäänlaista tahraa tai ryppyä. Rippi ripiltä, jumalanpalvelus jumalanpalvelukselta, raamatunluku raamatunluvulta, ehtoollinen ehtoolliselta me ymmärrämme jotakin enemmän tästä Jumalan käsittämättömästä hyvyydestä. Ymmärrämme samalla, miten ansaitsematonta se on ja miten kohtuutonta on, että se kohdistuu meihin, paljon rikkoneisiin.
  Mitä enemmän elämme tässä synnintunnon ja armontunnon syvenemisessä, sitä enemmän alamme katsoa myös ympärillemme uusin silmin. Meihin kohdistunut vääryys ei muutu oikeaksi eikä meidän tarvitse alistua lattiaräteiksi. Siitä huolimatta me näemme meitä loukannutta katsoessamme juuri samanlaisen ihmisen kuin me itsekin olemme, syntisen, mutta Jumalalle rakkaan. Jos hän on tehnyt ja tekee väärin, niin olen tehnyt ja teen minäkin.  Asiat alkavat hahmottua uudella tavalla.
   Anteeksiantamista on hyvä verrata syvän ja kipeän haavan paranemiseen. Jos Sinulla on kädessäsi haava, se on kipeä ja tunnet sen koko ajan, riippumatta kuinka paljon koetat itseäsi käskeä. Se täytyy hoitaa. Se ottaa oman aikansa, ehkä pitkäänkin. Juuri samoin on laita silloin, kun sinua on loukattu. Et voi unohtaa sitä etkä voi antaa anteeksi – mutta älä pidä sitä kunnianasi, vaan vammana ja syntinä. Jos elät Jumalan armohoidossa, haavasi lähtee paranemaan. Eräänä päivänä huomaat ehkä, että siihen ei enää koske.

5.  Apostolin esimerkki

Kaikesta nyt kuvatusta erinomainen esimerkki on Efesolaiskirje. Se on kirjoitettu vankilasta eivätkä silloiset vankilat olleet hotelleja. Kahleisiin lyödyn ainoa rikos oli, että hän oli saarnannut Jumalan rakkautta. Sen luulisi tekevän ihmisen katkeraksi. Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole jälkeäkään. Paavali pitää itseään etuoikeutettuna ja onnellisena miehenä:¨
” 8 Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu se armo, että saan julistaa kansoille sanomaa Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta 9 ja ilmoittaa sen pyhän suunnitelman, jonka Jumala, kaiken luoja, on ikiajoista asti pitänyt salaisuutenaan” (Ef. 3:8-9).
Jumalan hyvyys teki syyttä vangitun ja kahlehditun syntisen onnelliseksi. Meillä on paljon oppimista.