Media­kirjasto

Paavali päätti Galatalaiskirjeen neljännen luvun esitykseen kristityn vapaudesta. Ne jotka tukeutuvat Mooseksen lakiin ovat orjia eikä heillä ole mitään tekemistä Jumalan lahjoittaman perinnön kanssa. Perintö kuuluu kokonaan vapaille, niille, jotka Kristus on vapauttanut. Näin siis tekojen tikapuita taivaaseen kapuava on aina toivottoman urakan edessä. Ylös hän ei pääse kipuamaan, ja vaikka pääsisikin, ei Jumala tahdo häntä ottaa vastaan. Ainoa toivo on turva Kristuksen sovintoveressä. Näin meistä on tullut vapaita Jumalan lapsia. Tätä aihetta Paavali käsittelee viidennessä luvussa ja tekee asiasta myös tarvittavat johtopäätökset.

Ihan totta: vapaa! 5:1-6

Paavali kertaa vielä kerran: Kristus on vapauttanut galatalaiset orjuudesta ja tehnyt heistä vapaita. Nyt on kuitenkin mahdollista, että he palaavat takaisin vanhaan orjuuteensa ja menettävät näin koko perintönsä. Juuri näin oli käynyt ja käymässä. Lakihenkiset opettajat olivat vaatineet pakanakristityiltä jos ei muuta niin ainakin ympärileikkausta. Näin varmistettaisiin kuuluminen Jumalan omaan kansaan. Siis ensiksi usko Kristukseen ja sitten sen lisäksi ihan vähän jotakin muuta, nimittäin ympärileikkaus.

Tähän käsitykseen Paavali iskee nyt niin kuin haukka. Jos galatalaiset noudattavat tätä vaatimusta, he ovat luopuneet Kristuksesta. Silloin usko ei enää ole uskoa Jumalaan, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Tämän uskon tilalle on tullut se, että ihminen yrittää itse muuttua ja niin miellyttää Jumalaa. Paavali on nimenomaan osoittanut, että tämä pelastustie on täydellisesti katki. Jokainen ihminen on ansainnut vain Jumalan vihaa. Kristus yksin ottaa pois Jumalan vihan ja hänen antamansa rangaistuksen. Me elämme vain armosta. Kahta pelastustietä on aivan mahdotonta liittää toisiinsa. Ihminen luottaa joko itseensä tai Kristukseen. Luottaessaan itseensä ja omiin tekoihinsa galatalaiset olivat luopuneet Kristuksesta.

Nyt meidän on oltava todella tarkkoina ja pidettävä kieli keskellä suuta. Me olemme nimittäin mestareita elämään galatalaisittain. Kyllähän me Jeesuksestakin puhumme. Ei kuitenkaan puhettakaan siitä, että me antaisimme Kristuksen olla yksinään meidän Jumala-suhteemme perustana! Tarvitaan tosi katumus, todellinen parannus, todellinen usko, oma uskonratkaisu, uudestisyntymisen kokemus, päättäväinen heittäytyminen Herran varaan, Pyhän Hengen täyteys ... vasta sitten voin uskoa olevani Jumalan oma. Ei tällainen hiipunut uskovainen, joka ei ole vuosiin tuntenut mitään erityistä, eihän tällainen voi olla pyhä Jumalan lapsi! Kaikki tämä on oikeaa ja tärkeää asiaa. Tässä yhteydessä se kaikki on vain silkkaa roskaa ja puhdasta galatalaisuutta. Emme me tarvitse kuin yksin Kristuksen. Hän riittää. Jos joku asia, mikä hyvänsä muu kuin Kristus, pannaan pelastuksen ehdoksi, silloin ollaan väärillä jäljillä. Et tule koskaan löytämään sydämellesi rauhaa näitä jälkiä seuraten. Rauha on muualla. Se on Golgatan kalliolla ja yksin siellä. Tarvitaan vain usko, joka sitten ottaa itsestään muodon meidän elämässämme. Nyt me olemme nokkelia, paljon Paavalia nokkelampia. Paavali sulkee pois kaiken sen, että ihminen tekee itsestään hyvän ja täydellisen ja kelpaa siten Jumalalle; apostoli tahtoo puhua vain uskosta. Mepäs teemme tällaisen tempun: Suljemme koko täydelliseksi tulemisen uskon sisälle ja korotamme uskon ihmisen omaksi supersuoritukseksi. Näin on yhdellä silmänkääntötempulla tehty tyhjäksi kaikki se, mistä Paavali puhuu Galatalaiskirjeessä. Uskosta tulee raskas ja kauhea taakka. Ennemmin ihminen kykenee noudattamaan yhtä aikaa sekä Mooseksen että Hammurabin lakia kuin uskomaan sillä tavalla, että se meille kelpaa. Se usko, josta Paavali puhuu, on jotain kokonaan muuta. Siksi hän sanoo, että olemme saaneet sen Pyhän Hengen lahjana. Usko tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että Kristus kelpaa meille, että tahdomme hänen rakastavan meitä.

Valmentaja ymmällä 5:7-12

Joskus lehdessä haastatellaan ymmällään olevaa valmentajaa. Kaiken piti olla kunnossa, mutta sitten valmennettava tekee yhtäkkiä jotain täysin käsittämätöntä. Galatalaiset olivat pinkoneet siinä kuin kuka hyvänsä pikajuoksija. Yhtäkkiä he olivat lopettaneet juoksunsa ja alkaneet kuunnella muiden ohjeita. Uusien ohjeiden huutajat eivät ole Kristuksen asialla. Heidät on siivottava seurakunnasta ja tarkkaan. On kuin taikinapyttyä pestäessä. Jos vanha hapanjuuri aiotaan heittää menemään, sitä ei saa jättää jäljelle hiukkaakaan. Muuten se kyllä hapattaa uudenkin taikinan. Kristittyjen kesken tämä merkitsee sitä, että harhaopettajia ei pidä sietää hetkeäkään.

Paavali antaa vihjeen harhaopettajien ajatuksista liittäessään yhteen ympärileikkauksen ja ristin pahennuksen. Taipumalla ympärileikkaukseen olisi ollut mahdollista välttää juutalaisten toimeen panemat uskonvainot. Näin kristityistä olisi tullut yksi juutalaisuuden lahko eikä heitä olisi enää vihattu. Nyt kuitenkin oli valittava joko Kristuksen risti tai ympärileikkaus. Miten älytön moinen kysymyksenasettelu on, käy ilmi Paavalin karkeasta huudahduksesta: "Saisivat kuohita itsensä, nuo teidän yllyttäjänne!"

Vapaa Jumalan lapsi palvelee Isäänsä 5:13-15

Nyt Paavali on laskenut huolellisesti uskon perustan Golgatan kalliolle. Yksin Kristus on meidän pelastuksemme syy, eivät meidän omat tekomme. Olemme Jumalan lapsia vain siksi, että Jumala rakastaa meitä, emme minkään muun syyn takia. Kun tämä on tullut yksiselitteisen selväksi, Paavali voi mennä eteenpäin: Jumalan armo ei saa tehdä ihmisestä häikäilemätöntä. Jos on totta, että Paavali ei enää elä, vaan Kristus elää hänessä, sillä on seurauksensa. Sydämessä asuva Kristus johtaa taisteluun syntiä vastaan. Ennen kaikkea hän johtaa rakastamaan lähimmäistä antamallaan rakkaudella. Näin siis se, että Jumala ottaa omaksi lapsekseen, ei merkitse vain hänen äänetöntä nyökkäystään jossakin kaukana meistä, sellaista, joka jättäisi koko meidän elämämme koskemattomaksi. Armo tulee lähelle. Se muuttaa elämää. Mutta nyt on oltava yhtä tarkkana kuin Paavali on ollut koko ajan: Uskon vaikuttama rakkaus ei ole meidän pelastuksemme syy vaan sen seuraus. Joka asettaa sen pelastuksen syyksi, on langennut galatalaisten harhaoppiin. Jumalan armo velvoittaa rakkauteen. Tästä rakkaudesta ei tosin galatalaisten parissa ollut puhettakaan; siihen viittaavat ilmeisesti Paavalin ironiset sanat repimisestä ja raastamisesta.

Rauha vai sota? 5:16-26

Apostolin mukaan jokaisen kristityn sydämessä riehuu taistelu. Meitä yrittää ohjailla toisaalta oma syntinen minämme ("liha"), toisaalta Jumalan Pyhä Henki. Nämä kaksi vetävät meitä eri suuntiin. Henki ja liha ovat sodassa toisiaan vastaan. Paavali ei jätä asiaa käsitteelliselle tasolle, vaan luettelee ensin sellaisia asioita, joita liha saa aikaan ja sitten sellaisia, joita Henki vaikuttaa. Tällaisia pahe- ja hyveluetteloja esiintyy samanaikaisessa filosofisessakin kirjallisuudessa. Uudessa testamentissa niitä on useita, esim. 1 Kor 6:9-10, 1 Tim 1:9-10.

Paavali luettelee ensin sellaisia asioita, joita syntinen luontomme meillä teettää. Tämä lista on UT:n paheluetteloista laajin ja monessa mielessä erittäin mielenkiintoinen. Siveettömyys, saastaisuus ja irstaus, kuten vuoden 1992 raamatunsuomennos sanat kääntää, viittaavat kaikki erilaisiin rikoksiin kuudennen käskyn alueella ja kattavat paitsi teot myös ajatukset. Epäjumalien palveleminen sekä noituus (sana tarkoittaa alkuaan taikarohtojen keittelemistä ja käyttämistä) ovat tietenkin kauhistus jokaiselle kristitylle. Tämän jälkeen seuraavat erilainen riidankylväminen ja vihan hautominen, kristittyjen yhteyden rikkominen harhaopilla, juopottelu ja siihen liittyviin upeisiin kekkereihin osallistuminen. Näistä kaikista Paavali sanoo yksiselitteisesti, että niitä harrastavat eivät peri Jumalan valtakuntaa. Uskosta tehdään myös johtopäätökset. Se ei anna tilaa hillittömyydelle ja rakkaudettomuudelle.

Pyhän Hengen ihmisellä teettämät asiat ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Nämä ovat kaikki sellaisia asioita, jotka on kyllä helppo kielellisesti ymmärtää. Vaikeampi asia on ottaa ne käyttöön omassa elämässä. Nyt on kuitenkin muistettava, että ne ovat todella Hengen hedelmiä, eivät meidän tuottamiamme hedelmiä. Ne seuraavat oikeasta uskosta ja Jumalan sanan tutkimisesta ja ovat Pyhän Hengen aikaan saamia. Jos emme niitä omassa elämässämme näe, meidän ainoa mahdollisuutemme on mennä Golgatan ristin luo, tunnustaa syntimme ja rukoilla Jumalalta, että Henki käsittelisi meitä ja loisi uutta sydämessämme. Itse emme siihen pysty.

Kun näemme omassa elämässämme ristiriidan uskon ja tekojen välillä, olemme aivan kristinuskon ytimessä. Galatalaisten vastaus oli, että ihmisen pitää tulla itse paremmaksi, noudattaa Mooseksen lakia ja näin kelvata Jumalalle. Tämän vastauksen Paavali kiroaa mahdollisimman ankarin sanoin. Yksin Kristus on meidän turvamme. Omantunnon syyttäessä tajuamme, että se on todellakin ainoa mahdollisuus eikä toista ole. Niin ankaria kuin tunnon tuskat ovatkin, ne ovat aina elämän merkki. Ne ovat osoitus siitä, että sydämessä on riita, taistelu lihan ja Hengen välillä.

Luther puhuu juuri tästä asiasta erittäin selkeästi antinomilaisdisputaatioissaan (suom. Laki ja evankeliumi): "Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja, tekee parannusta koko elämällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi Henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen pyhät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan. Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: 'Minä viheliäinen ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?' Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaissa mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti." (s. 72-73).