Media­kirjasto

Kaste ja pyhitys - luku 6

Roomalaiskirjeen kuudennessa luvussa Paavali vie käsittelyään eteenpäin. Luku on erittäin keskeinen erityisesti kahdesta syystä. Se tekee selväksi, että oikeaan uskoon liittyy välttämättä halu oikeaan elämään, ja on kaikkein tärkeimpiä kristillistä kastetta käsitteleviä lukuja Raamatussa.

Paavali päättää viidennen luvun valtavaan evankeliumin sanaan: ”Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” Kun Jumalan laki saa koskettaa meitä, me tulemme syyllisiksi hänen edessään. Näyttää siltä kuin meillä ei olisi minkäänlaista toivonkipinää hänen edessään, joka kostaa vanhempien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Kuitenkin evankeliumi muistuttaa meitä Kristuksen rististä ja puhuu syntien anteeksiantamisesta. Näin helvetti ja Jumalan viha väistyvät ja jäljelle jää vain Jumalan palava rakkaus meihin syntisiin. Nyt Paavali tarttuu mahdolliseen väärinkäsitykseen: jos kerran Jumalan armo tulee aina vain suuremmaksi, kun me teemme syntiä, miksi me emme tekisi syntiä? Mitä ihmeen varten tulisi vielä taistella syntiä vastaan ja pitää niin tarkkaan lukua siitä mikä on syntiä ja mikä ei? Eikö Jumalasta tehdä näin pikkumainen meidän tekemisiämme vahtiva olento? Näyttää siltä, että monet ovat jo Paavalin aikana ymmärtäneet evankeliumin antaman vapauden vapaudeksi elää niin kuin heitä miellyttää. Paavali vastustaa tällaista väärinkäsitystä useissa kohdissa (esim. Room 3:8). Jaakobin kirjeen tunnettu kohta Abrahamista, joka ei tullut vanhurskaaksi uskosta vaan teoista, liittyy tähän taisteluun. Jotkut Paavalin oppilaiksi ilmoittautuneet olivat alkaneet edustaa lässähtänyttä ja vetelää kristillisyyttä, joka käytännössä teki Jumalan kalliista armosta roskatavaraa.

Kaste on pyhityksen perusta 6:1-14

Alkaessaan vastustaa edellä kuvattua väärinkäsitystä Paavali aloittaa puheensa kasteesta. Hän ei ole koskaan käynyt Roomassa eikä tunne tarkoin seurakunnan oloja. Hänelle on kuitenkin itsestäänselvyys, että kaikki kristityt ovat kastettuja. Paavalin ei tarvinnut tehdä propagandaa kasteen puolesta, koska kristityt ovat kastaneet alusta lähtien. Kastamaton ihminen ei ole kristitty, vaikka voi olla matkalla Kristuksen luo kasteoppilaana.

Paavali selittää lyhyesti, mikä on kasteen merkitys. Meidät liitetään siinä Kristukseen tavalla, joka on selvästikin kohtalonyhteys. Kaste merkitsee liittymistä Kristuksen kuolemaan. Paavali sanoo, että kun meidät on kastettu, meidät on haudattu yhdessä Kristuksen kanssa. Paavali puhuu vanhasta minästä (kr. ”vanha ihminen”, jonka vastakohtana on ”uusi ihminen”, Ef. 4:24) ja tarkoittaa meitä ennen kastettamme. Tämä vanha minämme on naulittu ristille ja se on kuollut yhdessä Jeesuksen kanssa Golgatalla. Koska Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, mekin saamme kerran nousta kuolleista hänen tavoin. Näin juuri meidän syntimme on Kristuksen kuolemassa maksettu ja sovitettu. Kaste välittää meille siitä varmuuden.

Näissä muutamassa jakeessa on syvä lohdutus jokaiselle, jota synti painaa. Voit olla heikko ja huono kristitty. Voi olla, ettei elämäsi kelpaa malliksi kenelläkään. Mahdollisesti elämäsi on kokonaan menettänyt tarkoituksensa. Muista kuitenkin, että sinut on kastettu! Se on valtava muistomerkki siitä, että Jumala tahtoi sinut lapsekseen. Sinä kuulut Jumalalle, koska hän on antanut kastaa sinut omakseen. Kaste on valtava Jumalan meitä kohtaan osoittama armo. Siksi teemme väärin, jos pidämme tätä hänen tekoaan niin mitättömänä, että lähdemme uusimaan sitä. Tunnustamme yhdessä Efesolaiskirjeen jakeen 4:5 kanssa: ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste!” Ei Jumalan tekoja tarvitse uusia, vaikka oma elämämme olisi kasteen jälkeen mennyt sivuraiteille. Silloin tarvitaan vain paluuta siihen armoon, jonka Jumala on lahjoittanut ja joka hänen puoleltaan on koko ajan vahva.

Käännös ei tuo selvästi esille tässä epätäydellisesti esille tulevaa mutta Paavalin muualla voimakkaasti opettamaa kaavaa: on olemassa ”vanha ihminen” ja ”uusi ihminen”. ”Vanha ihminen” on ihminen omassa varassaan ja ilman Kristuksen ansiota, siis Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun ihminen. Kristityn kohdalla se on haudattu kasteen veteen ja sen osana on kuolema (Room. 6). ”Uusi ihminen” tarkoittaa kristityn uutta asemaa kristittynä, Jumalan lunastamana, siis Roomalaiskirjeen kolmannen luvun ihmistä. Kristillinen elämä on sitä, että kristitty tekee jatkuvasti johtopäätöksiä tästä kaavasta, riisuu vanhan ihmisen ja pukeutuu uuteen (ks. Ef. 4:22-24 ja Kol. 3:9-10).

Erityisesti ns. vapaat suunnat pelkäävät, että yllä esitetty oppi kasteesta johtaa täydelliseen välinpitämättömyyteen ja suruttomuuteen. Jos opetetaan, että jokainen kastettu pelastuu, ihmiset eivät välitä Jumalasta tuon taivaallista. Paavali ei tässä suostu laskelmoimaan eikä pohtimaan, mitä hänen opetuksestaan mahdollisesti seuraa. Hän tuo armon niin matalalle, että sen uskaltaa jokainen syntinen uskoa omakseen. Väärän varmuuden varassa olevia hän tukistaa Roomalaiskirjeessä usein, mutta erityisesti nyt käsiteltävässä jaksossa puhuessaan kasteen armosta. Kaste ei missään nimessä tarkoita meille lupaa elää jatkuvasti synnissä. Paavali ottaa tässä yhteydessä koko kasteen esille vain kumotakseen ajatuksen, jonka mukaan kristitty saa tehdä vapaasti syntiä. Meidät on kastettu Kristuksen kuolemaan siksi, että me eläisimme uutta elämää hänen kanssaan. Kristus on kuollut ristillä vapauttaakseen meidät synnistä. Siksi me emme saa elää edelleen synnissä kuten mitään ei olisi tapahtunut.

Näin juuri tieto siitä, että meidät on kastettu, vie meidät kaikki taisteluun syntiä vastaan. Me kuulumme Jumalalle. Kristus on vienyt meidän syntimme Golgatalle ja naulinnut sen ristille. Siksi meidän tulee elää kuuliaisina Jumalalle ja hänen sanalleen. Tämä on valtava haaste. Jumala tietää, miten väljähtynyttä meidän suomalaisten kristillisyys on. Jospa kuitenkin kasteen evankeliumi saisi meidät ryhtymään taisteluun syntiä vastaan! Aloitamme tästä: Olemme säännöllisesti koolla kun joukoillemme jaetaan eväitä tässä taistelussa eli tulemme yhteiseen jumalanpalvelukseen ja Herran pöytään.

Joidenkin tutkijoiden mukaan Paavalin sanat kasteesta hautana edellyttävät upotuskasteen, toisten mukaan upotuskaste on otettu käyttöön havainnollistamaan näitä sanoja. Kommentaarissaan Jukka Thurén edustaa kantaa, jonka mukaan varhaisen kastekäytännön taustalla on yleisin kylpemisen tapa. Siinä kylpevä seisoi vedessä ja hänen päälleen valeltiin vettä (tai hän itse valeli sitä). Johannes Kastaja rinnastaa vedellä kastamisen ja Hengen vuodattamisen (Jes. 44:3; Joel 3:1), mikä antaa ymmärtää, että vettä todella valeltiin kastettavan päälle. Veden määrä ei kristillisessä perinteessä ole koskaan ollut ratkaiseva eikä kastetavoista pidä siksi tehdä suurta riitaa: tärkeintä on että opetetaan määrätöntä Jumalan armoa kasteessa.

Synnin palveluksesta vanhurskauden palvelijoiksi 6:15-23

Paavali jatkaa vetoamistaan saadakseen Rooman kristityt varmasti taistelemaan syntiä vastaan. Kristityt eivät ole lain alla vaan armon alla. Siksi me emme saa elää synnissä. Paavali sanoo, että ihminen on joko Jumalan tai synnin palvelija sen mukaan kumpaa hän ryhtyy palvelemaan. Ennen uskoon tuloaan Rooman kristityt palvelivat hyvällä omallatunnolla syntiä eivätkä välittäneet Jumalasta tuon taivaallista. Siitä oli seurauksena välirikko Jumalan kanssa ja kääntyminen kadotuksen tielle.

Rooman kristityt eivät Paavalin arvion mukaan mielellään muistelleet menneisyyttään. Ehkä meidänkin elämässämme on vaiheita, jolloin elimme erossa Jumalasta ja elimme vapaasti syntielämässä. Ei niitä kristitty mielellään muistele. Nyt Paavali varoittaa vakavasti meitä kaikkia painumasta takaisin samaan tilaan. Jos kristitty antaa vanhalle minälleen tilaa ja lakkaa vastustamasta omaa syntiään, hänestä tulee uudelleen synnin palvelija. Paavali tahtoo säilyttää kristityt Jumalan lapsina ja elämässä myös Jumalan lapsen elämää. Synnin palkka oli ja on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa.

Roomalaiskirjeen kuudes luku on merkillinen tekstikohta. Siinä me kohtaamme kaksi asiaa, jotka ovat meidän mielestämme toisilleen vastakkaisia. Luemme Jumalan loppumattomasta hyvyydestä, kun hän antaa meille kasteen armossa kaikki synnit anteeksi. Tässä ei kysytä meidän osuuttamme eikä meidän hyvyyttämme: Jumala toimii ja me olemme toiminnan kohteena. Juuri näin Jumala antaa meille Kristuksen sovitustyön omalle kohdallemme. Kaikki on vain hänen lahjaansa. Kuitenkin samassa 6. luvussa Paavali puhuu vetoavasti oikean kristillisen vaelluksen puolesta eikä anna yhtään tilaa synnille. Vanhat kristityt kysyivät toisiltaan tämäkin Raamatun luku mielessään: ”Onko sydämessäs rauha vai sota.” Jos joku vastasi ”rauha”, vastaus oli väärä. Kristityn sydämessä vallitsee aina sota. Uusi ihminen taistelee vanhaa vastaan, vanhurskaus taistelee syntiä vastaan, Kristus meissä taistelee Saatanaa vastaan. Tämä sota panee meidät ahtaalle. Saamme uskoa kuitenkin siihen, että hävityistä taisteluista huolimatta Jumala pitää huolen sodankäynnistä. Hän on jo voittanut puolestamme viimeiset ja ratkaisevat taistelut. Edessämme ei ole enää synnin palkkana kuolemaa, vaan Jumalan armolahja, iankaikkinen elämä. Ja silloin päättyy myös sota ja alkaa iankaikkinen rauha.