Ensin Pori, nyt Seinäjoki – missä kielletään ehtoollinen seuraavaksi? 

Viime päivät olemme seuranneet tapahtumaketjua, joka kertoo, miten suhtautuminen herätyskristillisiin messuyhteisöihin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on muuttunut. Uusin käänne kuultiin tänään Seinäjoelta. Rautatieasemaa vastapäätä Seinäjoen Hyvän Paimenen kappelissa on vietetty pitkään viikoittaista ehtoollisjumalanpalvelusta. Tänään pitkä messuyhteisön ja paikallisseurakunnan yhteistyö on Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulin yksipuolisella päätöksellä päätetty.  

Tuomiokapituli päätti, että seurakunnan ja Sleyn välinen sopimus on päättynyt, eikä uutta tehdä. Näin kevyesti lupa viettää Herran ehtoollista otettiin parilta sadalta Seinäjoella ja sen läheisyydessä asuvalta kristityltä pois. Kuulostaa tietysti tutulta. Alle viikko sitten Länsi-Porin seurakuntaneuvosto puolsi ehtoollislupaa Sleyn messuille Porissa, mutta tuolloinkin tuomiokapituli esti sen toteutumisen. 

Seurakuntaneuvoston tahto tai keskimäärin 130 viikoittain messuihin osallistuvaa henkilöä ei painanut puntarissa, kun tuomiokapituli totesi, ettei messuille ole tarvetta. Jos tämänkokoisen joukon jumalanpalveluksille ei ole tarvetta, sama voidaan varmaan sanoa kaikista Porin seurakuntayhtymän jumalanpalveluksista, vai voiko arvovaltainen kapituli tarkentaa montako seurakuntalaista jumalanpalveluksissa on riittävästi, jotta messuille voidaan katsoa olevan tarve. Vapahtajamme Jeesuksen mukaan riittäisi jo pari kolme.

Sleyn messuyhteisöt ovat toimineet kirkon sisällä, kirkon tunnustuksen mukaisesti ja avoimesti. Nyt kirkko ei tahdo mieltää niitä sisälleen, vaikka niiden toimintaan osallistuu lähinnä kirkkomme jäseniä, niissä opetetaan kirkkomme uskon mukaisesti, niissä lauletaan samoja virsiä kuin muissakin kirkoissa ja luterilaiset pastorit toimittavat messut: aivan tavallista seurakuntaelämää siis. Mutta messuyhteisöt eivät kelpaa tai niissä pidettäviä ehtoollisjumalanpalveluksia pidetään niin huolestuttavana ilmiönä, että ne tahdotaan kieltää.  

Ehtoollisesta on tullut vallankäytön väline 

Kyse ei ole vain hallinnollisista yksityiskohdista tai sopimusteknisistä muotoiluista. Kyse on hengellisestä väkivallasta. Kirkollisen vallan kourat ovat nyt nyrkissä, ja ne kurittavat tavallisia kirkon jäseniä. Messuyhteisöille ei myönnetä lupia tai niiltä evätään niitä ilman kunnollisia perusteluja. Herran ehtoollisesta, anteeksiannon ateriasta, on tullut kirkollisen vallankäytön väline. 

Voi olla, että monessakin kirkossa, kappelissa, seurakuntatlaossa tai rukoushuoneessa kirkkomme jäsenet miettivät huolestuneena: ”Olemmeko seuraavat, joiden ehtoollisen vietto on pian laitonta ja sitä pidetään niin pahana asiana, että se tahdotaan kieltää?” 

Olisiko voinut päättää toisin? 

On paikallaan kysyä: olisiko kirkollamme myös toisenlaisia vaihtoehtoja? Uskon, että olisi. Kirkollamme on lämpöä, kärsivällisyyttä ja pastoraalista lempeyttä kohdata kirkkomme sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt. Tätä osoittavat sekä piispainkokouksen pastoraalinen ohje että samainen tuomiokapitulin kokous, jossa myös Seinäjoen messuyhteisön ehtoollislupa irtisanottiin. Samalla käsiteltiin useampi samaa sukupuolta olevien vihkimiseen liittyvä asia. 

Saman suopeuden, jota kirkkomme piispat tuomiokapituleineen osoittavat merkittävän opillisen kysymyksen, eli kirkon avioliittoteologian sivuuttamisen suhteen, voisi toivoa ulottuvan myös kirkkomme herätyskristittyjä kohtaan.   

Olisiko kuitenkin ollut mahdollista ja kirkollemme eduksi, että kirkkomme olisi tunnustanut ja hyväksynyt sen, että sen sisällä elää myös herätyskristittyjen joukko, joka haluaa pysyä kirkon yhteydessä, tunnustuksessa, mutta myös olla uskollinen omalle herätysliikkeensä perinteelle ja tahdolle viettää ehtoollisia omissa kappeleissaan tai rukoushuoneissaan?  

Näille kristityille kirkko ei varmasti ole pelkkä instituutio tai kulttuurinen tila, vaan hengellinen koti, jossa Jumalan sanaa rakastetaan ja ehtoolliselle tullaan kiitollisina Jumalan hyvyydestä syntisiä ihmisiä kohtaan. Nämä ihmiset eivät ole herkästi jättämässä kirkkoa, vaikka heitä kovin ollaan työntämässä pois kirkkomme helmoista määrätietoisesti yhteisö kerrallaan ilman kunnollista syytä. Entä jos kuitenkin kirkkomme sisälle mahtuisi myös tällainen kirkkokansa? Entä jos heille kuitenkin voitaisiin edelleen jakaa – ja vaikka oikein tuomiokapitulien suosituksella, sitä, mikä on Jumalan lahjoista upeinta, kalleinta ja arvokkainta, Herran ruumis ja veri syntien anteeksiantamukseksi. 

Lopuksi. Seurakunta ei synny luvasta vaan Jumalan sanasta. Säännöllistä ehtoollista ei takaa byrokraatin leima paperissa vaan Kristuksen lupaus. Eikä tavallista kristillistä elämää, johon luonnollisena osana kuuluu ehtoollinen, pidä lopettaa siksi, että se on kirkollisten virkamiesten mukaan tarpeetonta.