Kirkkoherruus puhutti kirkolliskokouksessa

Toukokuun ensimmäisellä viikolla koolla oleva kirkolliskokous on viettänyt juhlakokousta: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran kesäkuussa 1876, siis 150 vuotta sitten. Kokousviikon maanantaina nykyinen kirkolliskokous kokoontui akatemiantalolle Turun tuomiokirkon kupeeseen, samaan tilaan, jossa ensimmäinen kirkolliskokous aikoinaan piti kokouksensa. Saimme elämyksellisen väläyksen siitä, mitä 150 vuotta sitten tapahtui. Kuulimme muun muassa silloisen arkkipiispan, Edvard Bergenheimin, avajaispuheen edustaja Torsten Sandellin tulkitsemana.

Tämän kevään kirkolliskokouksessa eniten keskustelua ovat herättäneet kaksi kirkkoherruuteen liittyvää asiaa. Ensimmäisessä edustaja-aloitteena käsittelyyn tulleessa asiassa puututaan kirkkoherran vaalitapaan. Tällä hetkellä kirkkojärjestyksen mukaan ensisijainen vaalitapa on välitön, eli seurakuntalaiset äänestävät. Toissijainen tapa on välillinen, jossa kirkkoherran valitsee kirkkovaltuusto tai seurakuntaneuvosto, ja tuomiokapituli voi kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston esityksestä päättää, että vaali toteutetaan välillisenä. Aloitteessa esitetään, että molemmat vaalitavat määriteltäisiin keskenään tasavertaisiksi, ja seurakunta itse päättäisi, kummalla tavalla valinta suoritetaan. Asia ei ensinäkemältä vaikuta kovin merkittävältä.

Huomiota herättää kuitenkin se, että aloitteen allekirjoittajat edustavat kirkolliskokouksen liberaalia ”Muutoksen tuulet” -ryhmää. Aloitteesta käytiin melko pitkä lähetekeskustelu. Keskustelussa tuotiin esiin muun muassa se näkökulma, että aloitteen mukainen malli, jossa tuomiokapitulin rooli kirkkoherran valinnassa ohenisi, edustaisi kongregationalistista eli seurakuntakeskeistä kirkkomallia, joka on tuttu erityisesti vapaissa suunnissa mutta vieras luterilaisuudelle, jossa kokonaiskirkolla on suurempi rooli. Keskustelun jälkeen äänestettiin siitä, lähetetäänkö aloite käsiteltäväksi yleisvaliokuntaan vai hallintovaliokuntaan.

Taaskin merkityksettömältä vaikuttava asia. Erimielisyyden taustalla oli se, että yleisvaliokunta on koostumukseltaan konservatiivisempi ja hallintovaliokunta liberaalimpi, jolloin voi olettaa, että mietinnön sisältö ja esitys riippuu siitä, kumpi valiokunta sen laatii. Äänestyksen jälkeen aloite lähetettiin hallintovaliokuntaan kutakuinkin samalla äänten jakautumisella, kuin aikaisemmilla kokousviikoilla avioliittoon liittyvistä asioista äänestettäessä. Merkittävää on kuitenkin se, että nyt kaikki piispat äänestivät konservatiivien kanssa aloitteen lähettämiseksi yleisvaliokuntaan – ja siis hävisivät äänestyksen. Aloitteessa ja siitä käydyssä keskustelussa olikin haistettavissa kirkon liberaalisiiven jonkinlainen kritiikki piispoja kohtaan. Asian käsittely on nyt siis hallintovaliokunnassa ja palaa sieltä ajallaan täysistuntoon päätettäväksi. Tullakseen hyväksytyksi, aloite vaatii määräenemmistön, jota se tuskin tulee saamaan.

Toinen kirkkoherruutta koskeva asia koski kirkkoneuvoston tai seurakuntaneuvoston puheenjohtajuutta. Tällä hetkellä kirkkoherra toimii puheenjohtajana, mutta neuvostossa voidaan sopia, että varapuheenjohtaja, joka on maallikko, johtaa kokouksia. Kirkkohallitus toi kirkolliskokoukselle selvityksen, jossa käsiteltiin kirkko- ja seurakuntaneuvoston puheenjohtajuuden muuttamiseen liittyviä oikeudellisia ja teologisia näkökohtia. Taustalla oli kirkolliskokouksen kirkkohallitukselle vuonna 2023 antama tehtävänanto, jonka intentiona oli mahdollistaa maallikkopuheenjohtajuus kirkko- tai seurakuntaneuvostossa.

Asiasta käydyssä keskustelussa kävi ilmi, miten osa kirkolliskokousedustajista mieltää seurakunnan hallintoelimet rinnasteisiksi maallisen hallinnon päättävien elinten kanssa, joissa sama henkilö ei voi toimi asian valmistelijana, esittelijänä, päättävän elimen puheenjohtajana ja vielä päätösten toimeenpanijana. Toiset taas korostavat kirkollisen päätöksenteon erityisyyttä. Kirkko ei toimi parlamentaarisesti vaan synodisesti. Kirkko ei ole – tai sen ei ainakaan pitäisi olla – puoluepoliittisesti toimiva, vaan sen on yhteisen tien kulkemista (synodos), ja siinä keskeistä on erityinen vihkimysvirka, pappisvirka. Siksi kirkkoherraa ei voi verrata vaikkapa kaupunginjohtajaan.