DOMUS EVANGELICA 1904-2012

Kirjoittanut Ossi Tammisto

Evankelinen ylioppilaskoti, Domus Evangelica, Devis… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vuosina 1904-2012 se majoitti sadoittain opiskelijoita. Näistä monet ovat toimineet merkittävissä tehtävissä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ja evankelisessa herätysliikkeessä, osa myös toisissa kirkoissa.

En itse ole kyseisen kodin kasvatteja, joten tarkastelukulmani ei ole henkilökohtainen. Yritän kuvata ylioppilaskodin vaiheet pääpiirteissään sekä tuoda esille kodin merkityksen. Seppo Suokunnas on 2000-luvun alussa laatinut noin 630 nimen matrikkelin ylioppilaskodissa asuneista ja Reijo Arkkila on vuoden 2006 Kotimatkalla -vuosikirjassa julkaistussa artikkelissaan luetellut suuren joukon kodin kasvatteja. Niinpä en näe tarkoituksenmukaiseksi tässä artikkelissa laatia pitkiä luetteloita.

Nostan kuitenkin joitain kiinnostavia ja merkityksellisiä henkilöitä sekä mielenkiintoisia tapauksia kodin matkan varrelta. Sain tätä artikkelia laatiessani myös kunnian haastatella 1940-luvulla ylioppilaskotiin muuttanutta Eino Lehtisaarta, jonka opiskeluajan muistoja esitellään lopuksi erikseen.

Koti kolmessa osoitteessa

Aluksi käydään läpi kodin synty sekä se, missä kaikkialla se on toiminut. Tämän pikakelauksen jälkeen käymme välähdyksittäin läpi kodilla työskennelleitä ja siellä asuneita sekä heidän edesottamuksiaan.

1900-luvun alussa Evankeliumiyhdistyksessä virisi ajatus omasta ylioppilaskodista. Asia nousi yhdistyksen johtokunnassa esiin lokakuussa 1903. Vuoden 1904 maaliskuussa perustamista käsiteltiin Julius Engströmin esityksen pohjalta. Hän kaipasi perustettavaksi yhteistä kotia jumaluusopin ylioppilaille ja lähetysoppilaille, yhdistyshän oli aloittanut vuonna 1900 oman lähetystyön Japaniin.

Perusteluna oman ylioppilaskodin tarpeellisuudelle painotettiin sitä, kuinka yhdistyksen olisi erittäin tärkeää pitää yhteyttä niihin pappisvirkaan pyrkiviin, ”jotka olivat alkaneet käsittää Kristuksen evankeliumia.” Näin nämä pappeina voisivat aikanaan tukea yhdistyksen toimintaa, jolloin ylioppilaskoti edistäisi yhdistyksen tarkoitusta evankeliumin työssä.

Hankkeeseen ryhtymistä puolsi sekin, että helmikuussa kuollut pastori Adolf Fredrik Molin oli testamentannut johtokunnan vapaaseen käyttöön 13 000 markkaa. Nykyrahassa summa olisi osapuilleen 72 680 euroa. Niinpä ylioppilaskoti päätettiin perustaa ja avata jo samana syksynä. Ylioppilaskodin johtajaksi valikoitui Julius Engströmin sisko, neiti Hilma Engström, joka toimi tässä tehtävässä liki neljä vuosikymmentä.

Syksyllä 1904 valittiin ylioppilaskodin ensimmäiset asukkaat ja kodin avajaisia pidettiin 20. syyskuuta 1904. Ensimmäisenä paikkana oli Iso Roobertinkadun varrella oleva huoneisto, johon mahtui 8-9 opiskelijaa sekä johtajatar. Näissä tiloissa koti toimi kevääseen 1908 asti. Tuona vuonna järjestettiin keräys, jonka tuottamien varojen turvin voitiin Evankeliumiyhdistyksen taloon Malminkatu 12:sta kunnostettua asianmukaisemmat ja tilavammat huoneistot. Opiskelijapaikkoja oli nyt 14, minkä lisäksi kodissa oli käytävätiloja sekä avara ruokasali. Samassa rakennuksessa toimi Evankeliumiyhdistyksen keskustoimisto.

1960-luvulla ylioppilaskotia laajennettiin, mutta 1980-luvun puolivälissä Malminkadun rakennus tyhjennettiin ja koti muutti vuonna 1985 Kallioon Castreninkadulle, missä se toimi aluksi pienimuotoisesti, kunnes vuonna 1992 saatiin muuttaa uudistettuihin tiloihin. Tällöin asukkaita oli ennätykselliset 27 yhtäaikaisesti. Tässä kodissa, jota kutsuttiin nimellä Devis ja joka sijaitsi Evankeliumiyhdistyksen Pyhän Sydämen kappelin vieressä, oli myös opiskelijapariskunnille tarkoitettuja perheasuntoja.

Vuonna 2012 Domus Evangelican toiminta päättyi, kun Evankeliumiyhdistys myi sen Helsingin evankeliselle opistolle sekä Aulis Kuurneelle ja tämän yritykselle. Tuolloin Devis oli Suomen vanhin kristillinen ylioppilaskoti. Myynnin yhteydessä tunnustettiin kodin tärkeä merkitys evankelisen liikkeen historiassa, sillä sen välityksellä oli tullut Evankeliumiyhdistykseen paljon pappistyövoimaa. Kuitenkin katsottiin, ettei nykyajassa ylioppilaskodilla ollut enää samanlaista merkitystä kuin ennen.

Kodin isännät…

Ylioppilaskodilla on ollut useita isäntiä, jotka ovat vastanneet opiskelijavalinnoista, opiskelijoiden asioiden hoidosta sekä kodin hengellisestä elämästä. näistä ensimmäisenä apteekkari K.H. Ekroos. Häntä ovat seurasivat muun muassa Kauko Veikko Tamminen, Toivo Salminen sekä Toivo Rapeli.

Koska isäntänä toimiminen ei ollut tehtävää hoitaneiden päätyö on heidän näkyvyytensä asukkaille ollut vaihtelevaa. Lauri Koskenniemi on muistellut Tammisen torstai-iltaisin pitämiä raamatuntutkisteluja. Niissä veisattiin ja rukoiltiin sekä kuunneltiin, kun Tamminen selitti Raamattua.  Hänellä oli tapana selittää niitä evankeliumitekstejä, joista hänen oli tarkoitus saarnata lähipäivinä. Tästä johtuen selitykset olivat niin hyvin valmisteltuja, että niistä syntyi vain harvoin keskustelua, sitäkin enemmän muistiinpanoja.

Tammisen seuraajatkin jatkoivat jossain määrin raamatuntutkistelujen pitämistä, mutta vaihtelevalla tiheydellä. Toivo Rapelilla ei ollut juurikaan aikaa niiden pitämiseen ja siksi näissä käytettiin hänen aikanaan nuoria pappeja. Koskenniemen, joka silloin kuului näihin nuoriin pappeihin, mukaan tämä vaikutti niiden kiinnostavuutta laimentavasti. Muutenkin Rapelista on todettu, että hänellä oli niukasti aikaa isännän tehtävässä toimimiseen.

Johtajatar Hilma Engström ja kielikiista

Asukkaiden muisteluiden perusteella kodin johtajattaren rooli on ollut usein opiskelijoille isäntää paljon merkittävämpi. Tämä on luonnollista, sillä hän osallistui ruokailuihin yhdessä asukkaiden kanssa ja toimi näille eräänlaisena äitihahmona. Johtajattarista ensimmäisen eli Hilma Engströmin kausi kesti talvisotaan asti. Häntä seurasi Viiri Hakkarainen, tätä puolestaan Rauha Gillberg ja lopulta Eine Ahtonen.

Engström oli Lauri Koskenniemen mukaan ”hieno kulttuuripersoonallisuus”. Äidinkielenään hän puhui ruotsia, mihin liittyvät myös 1930-luvulla velloneet kielikiistat. Asukkaita näet ärsytti se, että ulko-ovessa oli Ylioppilaskodin nimi sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikkei tuohon aikaan kodissa asunut ketään ruotsinkielistä. Tuohon aikaan suomen- ja ruotsinkieliset väänsivät yleisestikin kielipolitiikasta.

Eräänä yönä kävi sitten niin, että ”Studenthemmet” -kyltti katosi ovesta. Lauri Koskenniemi, joka oli osaltaan mukana tässä tempauksessa sanoo kyltin olleen ensin liiviläissyntyisen Edgar Vaalgamaan pöytälaatikossa, josta se sitten ilmitulon pelossa kiikutettiin joukolla pudotettavaksi katuviemäriin.

Temppu paljastui sinä päivänä, kun kilvet oli tarkoitus kiillottaa. Ruokapöydässä järkytyksestä valkea Engström antoi opiskelijoiden kuulla kunniansa ja sanoi ääni vapisten, että ruotsin kieltä tullaan Suomessa puhumaan aina Kristuksen tulemisen päivään asti. Yhden opiskelijoista erehdyttyä purskahtamaan nauruun oli Engström rientänyt puhumaan tihutyöstä taloudenhoitaja Vihtori Virralle sekä Tammiselle.

Sillä aikaa opiskelijat olivat kiiruhtaneet kaivertajan luokse. Muutaman päivän kuluttua vierailun tulos valmistui ja he saattoivat ruuvata tyhjäksi jääneeseen kohtaan uuden kyltin: ”Domus”, ’koti’.

Engströmin aikana opiskelijoiden ruokailuun liittyi tiukkoja sääntöjä. Yhteisessä ruokailuhetkessä, johon johtajatarkin otti osaa ei ollut soveliasta käsitellä intiimejä suhteita. Niinpä jos joku opiskelijapojista seurusteli ja alkoi puhua tytöstä tai seurustelusta ylipäätään, loi varaisäntänä toimiva fuksimajuri synkän katseen ja saattoi todeta ”mielestäni tämä on arvotonta keskustelua”. Ruokailujen ulkopuolella keskustelu oli vapaampaa. Kerran eräs opiskelija oli alkanut ruokailun aikana pohtia, mistä Kain oli saanut itselleen vaimon. Tähän Engström oli kivahtanut: ”Ei pidä olla kiinnostunut toisten miesten vaimoista!”

Mainittakoon tässä yhteydessä, että Domukseen alettiin ottaa asumaan naispuolisia opiskelijoita vasta vuonna 1969. Kauniimpaan sukupuoleen oli kuitenkin mahdollista tutustua Evankelisen Ylioppilasliiton (nyk. Evankeliset Opiskelijat) viikoittaisissa kokoontumisissa. 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa kodissa asunut Matti Väisänen sanoo Domuksen poikien löytäneen sieltä itselleen puolison, niin hänkin. Vitsailtiinkin, että näissä illoissa Domuksen poikien tunnuslaulu oli virsi 202, erityisesti sen toinen säkeistö: ”Tiedät, mitä varten me taaskin tänne kokoonnuimme”.

”Sama rauha, entiset kujeet”

Engströmin seuraajaksi tuli vuonna 1940 lyhyeksi aikaa Viiri Hakkarainen. Tämä oli selvästi tietoinen niiden saappaiden suuruudesta, joihin oli astumassa kirjoittaessaan Kevätkylvö -lehteen seuraavasti: ”Kun ensi kerran tulette kauniiseen, uusittuun ylioppilaskotiimme, tapaatte siellä Hilma-tädin sijasta – oi pettymystä! – vain Vipsan”.

Hakkarainen siirtyi pian toisiin tehtäviin, ja tilalle tuli syyskuussa 1942 Rauha Gillberg, joka toimi johtajattarena helmikuuhun 1968 asti. Pitkän kautensa vuoksi hänestä tuli monien asukkaiden lämmöllä muistelema hahmo. Niinpä vanhojen asukkaiden kysellessä uusilta siitä, mitä Ylioppilaskotiin kuului saattoivat nämä 1940-luvulta aina 1960-luvun lopulle vastata ”Sama Rauha, entiset kujeet”.

Gillberg tuli työhönsä sota-aikana, jolloin ylioppilaskodissa asui vain vähän väkeä, minkä vuoksi siellä asui silloin muitakin kuin teologeja. Asukkaat olivat asemasotavaiheessa opiskelulomaa saaneita. Vaikka väkeä oli vähän tuotti sota-aika haasteita ruokahuollolle.

Myös Gillbergin aikana ruokailut hoidettiin perinteiseen tapaan. Johtajatar istui pöydän toisessa päässä vieressään vanhin opiskelija, toisessa päässä puolestaan fuksimajuri vierellään nuorimmat opiskelijat. Ruokailuun osallistuttiin takkiin, puhtaaseen kauluspaitaan sekä kravattiin pukeutuneena. Kerran erään istuttua pöytään verryttelypuvussa totesi fuksimajuri, ettei talon tapoihin kuulu syödä alusvaatteisillaan.

Ruokailuhetkiin kuului myös hartauskirjallisuuden luku. Kodissa asunut Simo Kiviranta, joka sittemmin toimi Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan assistenttina ja Luther-säätiön puheenjohtajana on kuvannut asiaa seuraavasti: ”Se oli niin kuin luostarijärjestys, että ruokailun aikana luettiin, mutta silloin ei kyllä syöty. Yleensä se oli ’Mannaa Jumalan lapsille’ tai ’Matkaevästä’. Tämä vuoro kesti aina viikon ja sitten se siirtyi aina seuraavalle.”

Ruokarukouksen lausui vanhin opiskelija tai fuksimajuri, joskus myös lukuvuorossa ollut opiskelija. Ruokaillessa fuksit söivät hiljaisuudessa, vanhemmat opiskelijat keskustelivat hillitysti keskustelutaitojaan harjaannuttaen. Johtajatar Gillbergin todetaan olleen hauskaa seuraa näissä ruokailuissa, jotka Kivirannan mukaan sujuivat nopeasti ja siten luennoille ehti ajoissa.

Edellä viitattiin sanontaan Rauhasta ja kujeista. Asukkaat harrastivat tosiaan monenlaisia kujeita ja piloja, ja toisinaan Gillberg itse otti osaa näihin jekkuihin. Näin esimerkiksi silloin, kun Toivo Rapelin pojat asuivat Domuksella ja muut keksivät hämätä heitä treffikutsulla, jonka toteutuksessa Gillberg auttoi puhumalla puhelimessa kauniilla nuorelta naiselta kuulostavalla äänellä.

Gillbergiä seurasi vielä emäntänä Eine Ahtonen vuonan 1968, jonka kerrotaan hänenkin luoneen ympärilleen ”aitoa ja eleetöntä lämpöä ja pöytään hyvää”. Hän sai myös opiskelijoille arvostetun ja odotetun tunteen näiden tullessa ruokailemaan. Kun Ylioppilaskoti siirtyi vuonna 1985 Kallioon Castreninkadulle luovuttiin vanhasta johtajatarkäytännöstä.

Piispoja, kirkkokunnanjohtajia, professoreita… domuslaisten kirjava joukko

Kodissa on sen historian varrella asunut kirjava joukko tulevaisuuden lupauksia, ja heistä on syytä mainita joitakuita. Ensinnäkin on mainittava piispan virkaan päätyneet.  Turun arkkipiispa Aleksi Lehtonen asui Ylioppilaskodissa v. 1908-1911. Lapuan piispa Eero Lehtinen oli niin ikään kodin kasvatteja. Hän on kertonut hauskana muistona, kuinka häntä opiskeluaikana pyydettiin puhumaan teesaliin Sleyn Kallion rukoushuoneelle, nykyiseen Pyhän Sydämen kappeliin. Hän kertoo: ”saarna kesti 18 minuuttia ja siinä oli sanottu kaikki, mitä siihen aikaan uskon asiasta tiesin ja osastin [sic!], maailmanluomisesta maailmanloppuun”. Kun Lehtistä muutama kuukausi myöhemmin pyydettiin samaan paikkaan puhumaan hän joutui kieltäytymään, sillä hän ei löytänyt toista sopivaa raamatunpaikkaa aiheeksi eikä muutenkaan yhtään uutta ajatusta saarnan aiheeksi. ”Niin täydellisesti olin onnistunut sanomaan kerralla, yhdessä saarnassa kaiken. Oli se saarnojen saarna!”

Myös Lapuan piispa Yrjö Sariola sekä Helsingin piispa Eero Huovinen kuuluvat kodin kasvatteihin Huovisen edustaessa sen suhteen toista polvea, sillä hänen isänsä tuomiorovasti Lauri Huovinen asui myös Domuksessa opiskeluaikanaan. Eero Huovinen kiitteli erityisesti kodin tarjoamaa säännöllistä rytmiä ja hyvää kirjastoa.

Muitakin piispoja domuslaisista vielä löytyy. Kansanlähetyksen johtajana ja myöhemmin Luther-säätiön (nyk. Lähetyshiippakunta) piispana toiminut Matti Väisänen näet tuli Domukseen asumaan 1950-luvulla. Sitä varhemmalta ajalta on mainittava aivan Ylioppilaskodin alkuaikoina siellä asunut Heino Pätiälä sekä 1920-luvun asukit A. Aijal Uppala, Bryno Uusitalo, Erkki Penttinen sekä Väinö Salonen. Nämähän olivat 1920-luvun alussa perustamassa luterilaisia vapaaseurakuntia ja Pätiälä sekä Uusitalo toimivat sittemmin Suomen ev.lut. seurakuntaliiton, Uppala Suomen tunnustuksellisen luterilaisen kirkon johtajina.

Uppalalta, joka tunnetaan hyvin kärkkäistä kirjoituksistaan toismielisiä kohtaan on muuten säilynyt viehättävä, Rauha Gillbergille lähetetty kirje vuodelta 1954. Siinä hän kiittää tätä Ylioppilaskodin 50-vuotisjuhlasta, joissa ”Keittiö aivan loisti tuotteillaan sekä päivällä että illalla”. Hän muistelee oman opiskeluaikansa erinomaista ruokahuoltoa ja kuinka hänestä pidettiin huolta hänen maatessaan siellä 7 viikkoa sairaana. Erityisesti nousee esiin se, kuinka hän koki paikan olleen hänelle hengellinen turvapaikka: ”Asuin kodissa kapina-ajan ja sen jälkeen juuri silloin, kun evankeelinen tunnustuksellisuus oli huipullaan ja kun siitä lujimmin taisteltiin. Koti oli meillä tuki- ja turvapaikka”. Voikin pohtia, kuinka iso rooli Domuksessa luoduilla verkostoilla oli luterilaisten vapaakirkkojen synnylle.

Kodissa on asunut runsaasti myös tulevia yliopiston professoreita, joista monet luonnollisesti teologian alalta, kuten käytännöllisen teologian professori Martti Parvio, kirkkohistorian professori Pentti Laasonen, Vanhan testamentin professori Timo Veijola sekä dogmatiikan professori Olli-Pekka Vainio. Myös uskontotieteilijä ja sosiologian professori Uno Harva ja klassisen filologian professori Heikki Koskenniemi ovat kodin kasvatteja. Tässä oli siis vain otos Domuksen kasvattamista akateemikoista.

Eniten koti on luonnollisesti kasvattanut liudan seurakuntapappeja sekä evankelisen liikkeen papistoa, sekä tietysti kodin avauduttua muillekin kuin teologian opiskelijoille monen muunkin alan edustajia. Evankeliumiyhdistyksen johtajina ovat toimineet Domus-veljistä Lauri Koskenniemi ja Reijo Arkkila, ruotsinkielisen sisarjärjestön Evangeliföreningen:in johdossa taas on ollut Lehtisaaren muisteluissakin esiintyvä Helge Hilden.

Erään domuslaisen tarina: Eino Lehtisaari

Eino Lehtisaari asui ylioppilaskodissa vuosina 1947-1951. Hän ei muista, mistä sai kuulla mahdollisuudesta asua Domus Evangelicassa. Se ei ollut hänelle tuttu siitä huolimatta, että hänen isänsä oli evankelisen liikkeen ystäviä ja Lehtisaaren rippikouluopettaja Alpo Setälä, Loimaan kauppalan kirkkoherra, sekä tätä Lehtisaaren konfirmaatiossa avustanut Loimaan evankelisen opiston rehtori Erkki Penttinen olivat molemmat domuslaisia. Einon äiti Hanna oli sangen innokas kirkkokuorolainen, kuoron äidiksikin sanottu ja sen kunniajäsen. Rippikoulun aikana kiinnostus oli enemmän väestönsuojeluharjoituksissa, mutta konfirmaatio ja ehtoollisen vastaanotto olivat vaikuttavia kokemuksia. Myöhemmin Lehtisaari sai tulla herätykseen Valtion Sisäoppilaitoksessa eli Niinisalon internaatissa, jossa sodasta kotiutuneet saivat jatkaa kesken jäänyttä lukiotaan.

Hän oli asunut vuoden verran Helsingissä alivuokralaisena syöden milloin missäkin ravintolassa. Osaltaan tämän vuoksi hän arveli opintojensa menneen huonosti. Kuultuaan joltakulta, että Evankeliumiyhdistykseltä voisi kysyä asuntoa hän suuntasi Malminkatu 12:sta, missä hänelle avasi oven silloinen isäntä, pastori Toivo Salminen. Lehtisaaren mukaan Salminen vaikutti oikein sympaattiselta mieheltä ja kertoikin kodissa olevan yhden paikan vapaana.

Lehtisaari pääsi näin asumaan ylioppilaskotiin ja oli omien sanojensa mukaan ”ylen onnellinen”. Hän ei luonnollisesti tuntenut ennestään kodissa asuvia, vaikkakin entisiä asukkaita hän tiesi useita, nimittäin Eero Lehtisen, tämän veljet sekä Eino Mäkisen, jotka olivat kotoisin Loimaan kauppalasta. Lehtisaari sai välittömästi ylioppilaskodilta ystäviä, omien sanojensa mukaan ”parikymmentä kaveria”.

Opinnotkin alkoivat sujumaan paremmin ylioppilaskodissa.

Eero Parvio oli yksi hyvistä tovereista. Mieleen jäivät myös Kauko Sainio hämeenlinnalaisella huumorintajullaan, Matti Majamaa, Antti Mikkola, Antero Kruus, Helge Hilden, joka ruotsinkielisenä ei puhunut kovin hyvin suomea, mutta oppi nopeasti. Jo vuonna 1948 kodilta lähteneestä Esa Santakarista tuli merkittävä F.G. Hedbergin tutkija ja saarnakirjailija. Kotimaa-lehden toimitukseen lähtenyt Osmo Katajamäki jäi Lehtisaaren mieleen keskustelunjohtajana. Jonkin aikaa kodissa asui myös amerikkalainen professori, joka opetti asukkaille englannin ääntämystä ja oli aktiivinen keskustelija. Välillä kodilla käytiin hyvinkin hikisiä keskusteluja, esimerkiksi Jumalan vihasta ja sen suhteesta Jumalan hyvyyteen.

Kysyttäessä opiskeluajan kujeista Lehtisaari totesi, että vähän kadehtii varsinkin nuorempien opiskelijapolvien kertomuksia heidän kujeistaan. Hänen aikanaan niitä ei harrastettu, vaan kaikki keskittyivät ahkerasti opiskelemaan. Tähän saattoi vaikuttaa sekä sotakokemukset että ylipäätään se, että sodan käynyt polvi aloitti opintonsa hieman vanhempana. Lehtisaari oli itse 22-vuotias aloittaessaan teologian opintonsa.

Kodin isäntä jäi Lehtisaarelle vieraammaksi, mutta emäntä Rauha Gillbergin kanssa oltiin tekemisissä päivittäin, erityisesti yhteisissä ruokailuissa, joissa luettiin Lutherin Mannaa Jumalan lapsille. Lehtisaarelle jäivät mieleen hienot lautasliinat ja muukin ilmapiiri, jossa sai tuntea olevansa kuin herrasväkeä.

Ylioppilaskoti tarjosi opiskelurauhan. Ei tarvinnut myöskään etsiä ruokapaikkaa kaupungilta kodin ruokailujen ansiosta. Muilta asukkailta sai myös hyvin vihjeitä ’knoppologiassa’, esimerkiksi siitä, minkä tyyppisiä kysymyksiä professorit yleensä ovat tehneet ja mihin tulisi varautua.

Yhdessä hoidettiin toistensa hengellistä elämää, tutkittiin sanaa sekä käytiin sunnuntaisin kirkossa, suurin osa Luther-kirkossa. Lehtisaari itse vieraili muutaman kerran myös ortodoksisissa ja katolisissa palveluksissa.

Kerran Lehtisaarta pyydettiin laulamaan varsinaissuomalaiseen osakuntaan. Hän lauloi erään saksalaisen iskelmän, joka saavutti suuren suosion, vaikka joku huusikin, että mitä tuo fuksi oikein ilveilee. Lehtisaari esiintyi toisen kerran osakunnassa isänmaallisessa juhlassa, johon hänet kutsuttiin laulamaan edellisen kokemuksen perusteella. Siellä hän lauloi erään perin pohjin hengellisen laulun, mikä yllätti suuresti yleisön. ”Sellaiset terveiset minä toin Jumalan valtakunnasta, ja miksei Domuksestakin sitten”, totesi Lehtisaari haastattelijalle.

Lehtisaarella oli hyvät välit käytännöllisen teologian professoriin Aarni Voipioon. Käytännöllinen teologia olikin Lehtisaaren pääaine. Kaikkia mielipiteitään hän ei kuitenkaan tohtinut Voipiolle kertoa. Myöhemmin nuorena pappina Lehtisaari näki Meilahden kirkossa liturgilla valkoisen kaulaliinan, amictuksen, joka toi hänen mielestään lämmintä kirkollista sävyä ja kirjoitti siitä lyhyesti Kotimaahan. Voipio oli sitten kirjoittanut paheksuen, kuinka hänen hyvä opiskelijansa oli laitettu puolustamaan tällaisia kirkollisia lisäesineitä. Näkemys oli kuitenkin Lehtisaaren oma. Hän tulikin sittemmin tunnetuksi korkeakirkollisen jumalanpalveluselämän puolustajana ja edistäjänä Suomessa.

Kaikki jännittivät kirkkohistorian professori Aarno Maliniemeä, jonka tenttejä monet joutuivat uusimaan, varsinkin, jos osoitti vähääkään epävarmuutta. Lehtisaari itse joutui hankalaan tilanteeseen Maliniemen kysyessä, kummat pääsivät voitolle, reformoidut vai luterilaiset. Lehtisaari vastasi luterilaiset, mille Maliniemi kysyi perusteluita. Lehtisaari alkoi kertoa luterilaisten organisoitumisesta ynnä muusta, mutta huomasi Maliniemestä, että vastaus oli menossa mönkään. Niinpä hän lopettikin vastauksensa: ”Mutta toisin kuitenkin kävi!”

12. kesäkuuta 1951 Mikkelin piispa Ilmari Salomies vihki Lehtisaaren papiksi yhdessä toisen domuslaisen, Eero Parvion kanssa. Aika Domuksessa oli ohi, mutta yhteydenpito jatkui vielä pitkään monien vanhojen asuintoverien kanssa Lehtisaaren toimiessa ensin Huittisissa nuorisopappina, Lopella kappalaisena sekä Vampulassa ja Koskella Tl kirkkoherrana. Hänen kirkollista suuntautuneisuuttaan osoittavat hänen jäsenyytensä ruotsalaisessa Societas Sanctae Birgittae -järjestössä sekä Sleyn Huittisten Lauttakylän paikallisosaston ja Suomen ev.lut. rukousveljestön kunniajäsenyys.

Lähteitä:

Reijo Arkkila: Domus Evangelica sata vuotta. Julkaistu Kotimatkalla 2006, Kustannus Oy Arkki 2006.

Lauri Koskenniemi: Suomen evankelinen liike 1896-1916. SLEY-Kirjat 1984.

Lauri Koskenniemi: Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä. Sley-Kirjat 2000.

Helena Simons: Katkelmia. Simo Kiviranta. Suomen Luther-säätiö 2009.

Matti Väisänen: Saviastia. Matti Väisäsen muistelmat. Luther-Kirjat Oy, Helsinki 2019.