Kirkollinen kiristyminen – mikä on muuttunut? 

Viimeaikaisessa kirkollisessa keskustelussa on väitetty naispappeuden vastustamisen voimistuneen viime vuosien aikana. Raamattukonservatiivisia järjestöjä syytetään lisääntyneestä naisvihasta, ja vihjasipa arkkipiispa jopa maga-liikkeen vaikutusten näkyvän kirkon sisäisessä keskustelussa. Maga-väite on anakronistisuudessaan naurettava – raamattukonservatiivisten järjestöjen virka- ja avioliittonäkemykset ovat sentään aika tavalla vanhempia kuin Trumpin virkakaudet – eikä siitä tässä sen enempää.

On hyvä pysyä faktoissa. Mikä on muuttunut ja vahvistunut viime vuosien aikana? Kun naisten pappeus hyväksyttiin 1986, päätökseen liitettiin ponsi, jonka mukaan myös kirkon perinteisellä virkakannalla olevilla on pääsy kaikkiin kirkon virkoihin. Vuoteen 2000 piispa Olavi Rimpiläisen eläkkeelle jäämiseen asti perinteisellä kannalla olevia vihittiinkin papeiksi Oulun hiippakunnassa, mutta sen jälkeen kaikilta vihittäviltä kaikissa hiippakunnissa on edellytetty osallistumista vihkimykseen yhdessä naisten kanssa, ja nykyisin vaaditaan myös sitoumusta toimia ordinaation jälkeen alttariyhteistyössä kaikkien kirkon pappien kanssa.

Raamattukonservatiivien yleinen käytäntö väistyä alttariyhteistyöstä ei ole uusi, kiristynyt toimintamalli. Jo vuonna 1988, jolloin ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin Suomen ev. lut. kirkkoon, kirkon konservatiivisiipi laati muuttunutta tilannetta varten ohjeellisen mallin Apostolinen tie uudessa tilanteessa, jossa todetaan mm. seuraavasti: ”Kristityt, jotka seuraavat apostolisen uskon mukaista seurakuntaelämää ja järjestystä, etsivät sellaisia jumalanpalveluksia ja kirkollisia toimituksia, joissa armonvälineitä, sanaa ja sakramentteja, hoidetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti”.

Pitkään seurakunnissa ja seurakuntien ja järjestöjen yhteistyössä voitiin toimia vuoden 1986 ponnen hengessä, mutta vuonna 2006 tilanne muuttui, kun laajennettu piispainkokous hyväksyi pienellä ääntenenemmistöllä niin sanotun piispa Heikan paperin. Piispainkokouksen ohje koskee työvuorojärjestelyjä seurakunnissa. Sen mukaan jumalanpalveluksen toimittajia ei saa valita siten, että perinteisellä virkakannalla oleva voisi välttyä toimittamasta jumalanpalvelusta yhdessä naispuolisen papin kanssa. Päätös vaikeutti merkittävästi järjestöjen ja seurakuntien yhteistyötä ja teki käytännössä mahdottomaksi perinteisellä virkakakanalla olevan ja sitä käytännössä toteuttavan papin työskentelyn monipappisessa seurakunnassa, jossa papistoon kuuluu myös naisia.

Heti aloitettuaan arkkipiispan virassa kesäkuussa 2018 Tapio Luoma kielsi ehtoollisen vieton Maata näkyvissä -festareilla, jos ehtoollista eivät voi jakaa myös naispuoliset papit. Näin päättyi 33-vuotinen perinne, jossa tuhannet eri puolilta Suomea tulevat nuoret saivat osallistua yhdessä ehtoollisen viettoon perjantai-illan päätteeksi.

Perinteisellä virkakannalla oleviin teologeihin kohdistuvasta ordinaatiosulusta johtuen monet järjestöjen papit on vihitty muualla kuin Suomessa. Osa heistä on ollut pitkään lähetystyössä ja saanut pappisvihkimyksen kumppanikirkossa lähettinä toteuttamaansa tehtävää varten. Osa heistä on vihitty kumppanikirkon piispan toimesta siten, että osa työpanoksesta suuntautuu vihkimyksen antaneen kirkon tehtävään, vaikka varsinainen työtehtävä onkin järjestön palveluksessa Suomessa. Tämän ordinaatiopolun piispainkokous päätti sulkea päätöksellään syksyllä 2024. Päätöksen mukaan kirkon lähetysjärjestön työntekijän ulkomailla tapahtuva vihkimys on joissain tapauksissa mahdollinen, jos vihittävä on jo työskennellyt merkittävän ajan kumppanikirkon palveluksessa ulkomailla, osaa kohdemaan kielen ja kulttuurin riittävällä tavalla ja on sitoutunut työskentelemään kyseessä olevan kumppanikirkon palveluksessa määrätyn ajan vielä ordinaation jälkeen. Piispainkokouksen päätöksessä silmiinpistävää oli, että kokous muutti pohjaesitystä siten, että vihkimyksen antavan kumppanikirkon tulee olla Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkko tai sillä tulee olla alttari- ja saarnatuoliyhteys Suomen ev. lut. kirkon kanssa. Tämän muutoksen pohjaesitykseen piispainkokous teki tietoisena siitä, että yksi Sleyn pitkäaikaiseen lähetystyöhön sitoutunut teologilähetti odotti pappisvihkimystä kirkosta, joka ei ole LML:n jäsenkirkko.

Oma ikävä lukunsa on Sleyn Porin messuyhteisön kohtalo. Kymmenen vuoden ajan yhteisö toimi hyvässä yhteistyössä Porin Teljän seurakunnan yhteydessä yhtenä sen kokoontuvana seurakuntana Väinölän kirkossa. Vuonna 2024 seurakuntaneuvosto – joidenkin arvioiden mukaan Turun tuomiokapitulin tai Turun piispan vaikutuksen alaisena – kuitenkin päätti lopettaa yhteistyön. Yli sadan hengen yhteisö jäi ilman kotikirkkoa. Uusi kokoontumistila löytyi Porista, Aatuntiellä oleva Esikoiset ry:n rukoushuone. Rukoushuone sijaitsee Länsi-Porin seurakunnan alueella, ja seurakuntaneuvosto puolsi ehtoollisluvan antamista rukoushuoneelle. Kirkkoherra kuitenkin vastusti lupaa, ja siksi asiasta päätettiin tuomiokapitulissa. Kapituli ei myöntänyt lupaa.

Mikä siis on muuttunut? Perinteisen virkakäsityksen edustajat ovat pysyneet niissä linjauksissa, jotka määriteltiin jo vuonna 1988, mutta sen jälkeen kirkko on tehnyt useita päätöksiä, jotka ovat kutistaneet raamattukonservatiivien elintilaa ja turhentaneet vuonna 1986 päätettyä pontta.