Kissasta ja läheisyydestä

 

Koiralla on ilma ja kissalla päivä. Naapurin kissan kanssa vietimme kevään mittaan useamman viikon edestä laatupäiviä yhdessä. Kissan omat ihmiset olivat reissussa, ja päivittäisten asioiden hoituminen vaatii ihmisen toimintaa. Ruokapurkkia pitää aukoa, vettä vaihtaa raikkaampaan ja uloskin täytyy päästä. 

Tämä kyseinen kissa on hauska tapaus. Sillä ottaa aikaa lämmetä ja tutustua, ja alkuun suurin onni oli saada ruokaa. Se riitti huolenpitoon. Mutta ajan kuluessa ja yhdessä vietettyjen hetkien lisääntyessä lähellä olemisesta tuli yhä tärkeämpää.

Lähelle ei kuitenkaan tarvitse tulla joka päivä ja joka hetki. Kissakin valitsee, milloin haluaa enemmän läheisyyttä tai milloin vilkaisee alentuvasti silmäripsien välistä hyvästä päiväunipaikasta.

Kissan itse tahtoma läheisyys sai minut pohtimaan muutamaa asiaa. Mietin,  miten hieno on tuommoinen taito, että tarvitessaan jotain voi vain mennä ja pyytää sitä. Heti. Ja miten me ihmiset olemme tehneet tämän monessakin tilanteessa niin vaikeaksi itsellemme. Emme pyydä sitä läheisiltämme, emmekä pyydä sitä Jumalalta. 

Kaikilla meistä sellaista läheistä ihmistä ei ole tarjolla, kun tarvitsisi halauksen tai rapsutuksen. Kaikki meistä eivät pysty antamaan läheisyyttä, vaikka sitä meiltä pyydettäisiin. Ei ole tasaisuuden markkinoita tässäkään asiassa, muuten kuin synnin rikkoma ihmisyys jokaisella. Mutta yksi läheisyys meille on jokaiselle tarjolla samanarvoisesti. 

Psalmisti laulaa psalmin 73 lopussa
Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,
minä turvaan Herraan, Jumalaani,
ja kerron kaikista hänen teoistaan.”

Ennen kuin Jumalan lähellä oleminen voi olla onnellista, täytyy tapahtua jotain. Jumala tulee itse ihmisen lähelle, Hän tulee minun luokseni, ja antaa minulle uskon. Lujan tai vaikka hennonkin luottamuksen siihen, että minä saan turvata Herraan, Jumalaani, joka päivä ja joka hetki. Joka päivä saan syntini anteeksi. Ja Hän tulee minun lähelleni, ja ottaa aivan syliin asti.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: