Objektiivista palautetta itsestä

 

”Ja lopeta heti se rämpyttäminen! Mä en KESTÄ sitä ku sä rämpytät kitaraa!” Sanat ryöppysivät kahdeksanvuotiaan suusta odottamattomalla voimalla. Omiin ajatuksiin uponneena, ilman haarniskaa palaute osui ja upposi. En ollut tiennytkään, että kitaransoittoni on meillä niin suuri ongelma. Sana ”rämpytys” sitä paitsi vastaa huonosti jatsahtavaa soitantaani, jossa virheiden minimoimiseksi jokaista sormea liikutetaan vasta kun ollaan aivan varmoja oikeasta suunnasta.

Palautteen antaminen on tärkeää ja vaikeaa. Niin on saaminenkin. Kovettuneen kuoren alla ovat syvällä säilössä niin kuoronjohto-opintojen arvioinnit (”Joskus toivoisin, että sinulla raksuttaisi hieman nopeammin”) kuin seurakuntalaisten vilpitön, ihaileva kysymys (”Missä olette opiskelleet laulua?”). 

Ennen uskoin puolueettomuuden mahdollisuuteen ainakin teoriassa. Asuminen maassa, jossa ”mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy”, on avannut silmät suomalaisellekin ”puolueettomuudelle”. Eikö se ole itsestään selvää? Vanhaan koulukaveriin, ystävän ystävään tai tuttujen sukulaiseenkin luottaa helpommin kuin ihmiseen, jonka kanssa ei ole yhteisiä nimittäjiä. Itse olen ratsastanut mm. seuraavilla ominaisuuksilla: veteliläisyys, kanteleensoittajuus, sukulaisuussuhde. Kaikki lahjaksi saatua, eikä mihinkään voinut vaikuttaa (minä en valinnut kannelta, vaan kannel valitsi minut.).

Ohjaan viidesluokkalaisen esikoisemme etäopintoja suomalaisessa peruskoulussa. Kaiken uuden keskellä häntä tuntuu eniten hämmentäneen eri oppiaineisiin kuuluva itsearviointi. Miten voisin itse tietää, mitä osaan hyvin ja mitä en? Kun on neljän vuoden ajan kasvanut kehumaan itseään aiheesta ja aiheetta ja saamaan reilusti haukkuja mutta myös kehuja, on varmasti vaikeaa pyrkiä rehellisesti tarkastelemaan omaa toimintaansa. Miten se yleensäkään voisi olla mahdollista? Onko itsearvioinnin kiero päämäärä sittenkin vain saada muistelemaan, mitä ihmettä tällä jaksolla opiskeltiinkaan, ja oman toiminnan arviointi peräti sivuseikka? 

Jos minä itsestäni todistan, ei minun todistukseni ole pätevä. On toinen, joka todistaa minusta, ja minä tiedän, että se todistus, jonka hän minusta todistaa, on pätevä ” (Joh. 5; 31-33) 

Kristus itse todistaa meistä. Hänen todistuksensa meistä on täydellisen pätevä, sillä hän näkee meidät sellaisina kuin me todellisuudessa olemme.  Hänen todistajinaan me, kielipuolet, hengessä heikot ja monin tavoin vajavaiset, saamme olla tässä maailmassa.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: