Päivän Manna 16.10.

Hullu sanoo sydämessänsä: Ei ole Jumalaa. (Ps. 14:1)

Näin luonto ja järki aina tekevät: ne eivät mene tuntemisia edemmäs. Kun eivät enää tunne, ne kohta uskaltavat kieltää Jumalan sanoen: Ei täällä ole Jumalaa, täällä täytynee olla perkele. Tällainen on korkeakoulujen valo! Niiden pitäisi johdattaa ihmisiä Jumalan luo, mutta ne vajottavat helvetin syvyyteen. Luonnon ja armon valo eivät näet sovi yhteen.

Luonto pyrkii tuntemaan ja olemaan varma ennen uskomista, armo taas uskoo ennen tuntemista. Siksi luonto ei mene omaa valoaan ulommaksi. Armo sitä vastoin käy aivan turvallisesti sisälle pimeyteen vain sanaa seuraten, näytti miltä näytti. Armo pysyy sanassa kiinni, piti luonto sitä totena tai valheena. Uskolle ominaista on riippua Jumalan pelkässä sanassa. Se tarttuu kiinni sellaiseen, jota se ei näe, mutta jonka sana lupaa. Samalla se kuitenkin näkee paljon sellaista, joka kiusaa sitä, aivan kuin sanan lupaukset olisivat mitättömät ja turhat.

Juuri sitä, mitä luonto sanoo hulluudeksi ja jota se pakenee, usko sanoo oikeaksi tieksi. Näin se tunkeutuu läpi, antaa luonnon jäädä viisaaksi ja on mielellään sen silmissä hullu. Näin usko tulee Kristuksen luo ja löytää hänet.