Kirkon kyllä ja ei

Suomen evankelisluterilaisen kirkon viestit ovat epäselviä. Viimeisimpänä esimerkkinä on Helsingin tuomiokapitulin päätös Kai Sadinmaan asiassa. Helsinkiläisestä pastorista oli kanneltu tuomiokapituliin, koska hän oli toimittanut samaa sukupuolta olevien vihkimisen maaliskuussa. Kapitulin päätöstä odotettiin kauan, ja viime viikolla se vihdoin tuli: Sadinmaa sai toiminnastaan vakavan moitteen. Erikoista on se, että kirkkolaki ei tunne tällaista sanktiota. Siksi nyt on epäselvää, katsottiinko Sadinmaan rikkoneen kirkkolakia vai ei. YLE uutisoi Sadinmaan saaneen selkeän rangaistuksen, mutta moitteen saanut pastori itse juhlii moitteiden olevan ”mieletön voitto”, joka avaa ovet jatkamaan tällaisia vihkimisiä. Tuomiokapituli on onnistunut sanomaan yhtä aikaa ”kyllä” ja ”ei”.

Ymmärrän Helsingin tuomiokapitulia ja yleisemminkin kirkon epäselvää viestintää. On vaikeaa yrittää olla kaikkien kirkko, kun kirkko on vahvasti polarisoitunut. Kun pitää yhtä aikaa yrittää miellyttää niitä, jotka haluavat kirkon pysyvän perinteisessä uskossa ja opetuksessa, ja niitä, jotka haluavat kirkon muuttuvan ajan hengen ja uusien arvojen mukaiseksi, ei voi sanoa mitään kovin selkeää. Moniselitteisiä ja epäselviä kannanottoja voi sitten tarpeen tullen selitellä suuntaan tai toiseen ja yrittää pitää kaikki tyytyväisinä. Hajuttomuus ja mauttomuus voi kuitenkin ruveta lopulta kuvottamaan. Kaikkien kirkko ei kohta ole enää kenenkään kirkko.

Entä jos kirkko päätöksiä tehdessään ja tullessaan julkisuuteen ei miettisikään sitä, mitä ihmiset suunnalla tai toisella niistä ajattelevat? Entä jos kysyttäisinkin ennemmin, mitä kirkon Herra niistä ajattelee? Olisiko kirkko silloin enemmän kirkon näköinen, ehkä pienempi ja köyhempi, mutta kauniimpi? Jospa kirkon ei pitäisikään ensi sijassa yrittää olla kaikkien kirkko vaan Kristuksen kirkko, johon kaikkia kutsutaan kohtaamaan Vapahtaja.