Ristin kautta

Menneen kesän aikana törmäsin pariin artikkeliin, joissa ihmeteltiin kristillisen naistentoiminnan painottumista kauneuteen ja hyvinvointiin. Kumpaakaan ei sinänsä pidetty pahana asiana. Ongelmiksi ne ymmärrettiin vain silloin, kun ”self-helpistä” tulee ydinsisältö ja kristinuskosta pelkkä voimaantumisen mauste: Jeesus kyllä vapauttaa, nimittäin naisen inhoamasta omaa vartaloaan ja olemaan kaunis.

Jeesus-maustetta on tarjolla muussakin muodossa. Nasaretin mieheltä halutaan sisäistä rauhaa, armollisuutta ja hyväksyntää, läsnäolon taitoa. Häneltä kuullaan mielellään kutsu hiljaisuuteen ja kiireettömyyteen tai rohkeaan oman polun kulkemiseen. ”Self-help-Jeesus” on jonkinlainen särkylääke, joka tarjoaa vastauksen ihmisyyden kipuihin ja tien seesteiseen elämään.

Tällainen Jeesuksen käyttö on pahimman sorttista lääkkeen väärinkäyttöä. Sillä pyritään poistamaan oireita tai ihan vain pitämään yllä kivaa tunnelmaa. Itse sairaus – tappava sellainen, nimittäin synti – jää piiloon ja hoitamatta.

Samaa sarjaa Itseapu-Jeesuksen kanssa on Esimerkki-Jeesus, joka kertoo, miten kohdataan erilaisia ihmisiä ja muodostetaan yhteisö tai kohtuullistetaan elämää yhteiseksi hyväksi. Esimerkki-Jeesuksen jalanjäljissä on tarkoitus kulkea toisten ihmisten luo, mutta Jumalaan pidetään etäisyyttä.

Itseapu-Jeesus ja Esimerkki-Jeesus sopivat mainiosti riisuttuun versioon rakkauden käskystä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Tämä on erinomainen ohje. On täysi oikeus ja jopa velvollisuus rakastaa toista ihmistä ja itseään. Niin kuin kaiken muunkin hyvän, myös tämän Raamattu linkittää kuitenkin Jumalaan. Kokonaisuus alkaa: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.” (Matt. 22: 37-38) Loppu ponnistaa alusta, rakentuu yhtä tärkeäksi sen rinnalle.

Näin seurakuntavaalien ehdokasasettelun lähetessä loppuaan tulee mietittyä, minkälainen on Minun kirkkoni. Tai Sinun. On älyttömän hienoa, että monenlaisia ihmisiä kutsutaan kirkonrakennustalkoisiin. Niinhän Kristuksen ruumiin kuuluukin toimia: Jokaisella jäsenellä on oma, korvaamaton paikkansa. Mutta. Kirkko ei voi olla vain Minun, Sinun tai edes Meidän. Ruumis on elävä vain silloin, kun pää on paikallaan.

Jumalan valtakunta on avara maa, jossa on tilaa monenlaiselle ilmaisulle ja erilaisille tehtäville. Kulku monien mahdollisuuksien maisemaan käy kuitenkin vain yhtä tietä, Golgatan kautta. Olkoon työnäky ja teema mikä ja miten hyvä tahansa – hyvinvointi, yhteisöllisyys, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ekologisuus tai hiljaisuus – ei sillä voi korvata ristiä.

Kirkkoa ei voida rakentaa pelkän itseavun tai esimerkin voimin. Monenlaista kiinnostavaa ja hyvääkin toimintaa saadaan kyllä aikaan, arjen ja ihmisyyden jakamista. Rehelliseen raadollisuuteenkin saatetaan päästä, syntisiä kun kaikki olemme. Armahdettujen syntisten yhteisö ei kuitenkaan synny ihmisten ponnistuksista. Siihen tarvitaan synnin ja armon leikkauspiste: Jeesuksen risti.

Teksti on julkaistu Sanansaattajassa 19/18.