Tuttu ja vieras pohjoismainen luterilaisuus

Ruotsi, Tanska, Norja ja Islanti ovat suomalaisille tärkeitä pohjoismaisia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa me jaamme paljon yhteistä historiaa ja arvopohjaa. Mutta millainen maiden kirkollinen tilanne on? Sanansaattaja otti selvää.

Suomea yhdistää muihin Pohjoismaihin se, että kaikissa suurin kristillinen kirkko on luterilainen ja näillä kirkoilla on ollut ainakin aiemmin valtiokirkon asema. Pohjoismaista Ruotsi on monella tapaa suomalaisille läheisin ja tutuin. Ruotsin ansiosta Suomikin tuli osalliseksi uskonpuhdistuksesta ja sai Uppsalan kokouksen päätöksellä 1593 tunnustuksekseen koko luterilaiset tunnustuskirjat. Yhteinen historia Ruotsin kanssa päättyi vuonna 1809 Suomen tullessa osaksi Venäjää. Ortodoksisen keisarin alaisuuteen siirtyminen vaikutti Suomen kirkon valtiosuhteeseen tehden siitä aiempaa itsenäisemmän. 

Liberaali Ruotsi

Ruotsin kirkon suhde valtioon on ollut aina tiivis. Valtiokirkkoasema purkautui vasta vuonna 2000. Äärimmäinen esimerkki kirkon ja valtion liitosta on se, että hyvin pitkään Ruotsin kirkkoon kuului runsaasti myös kastamattomia jäseniä, sillä kastamattomatkin lapset luettiin kirkon jäseniksi. Nykyään tämä käytäntö on poistunut. Kirkolliskokous valitaan Ruotsissa suoralla kansanvaalilla ja se on voimakkaasti politisoitunut, eikä pappiskiintiötä ole.

Ruotsin kirkko on opillisesti hyvin liberaali. Naispappeuden kirkko hyväksyi vuonna 1958 koettuaan ensin voimakasta painostusta valtion taholta. Ohje rukoukselle parisuhteensa rekisteröineiden puolesta tuli 1994, parisuhteiden siunaaminen 2005 ja vihkiminen 2009. Papeilla on omantunnonvapaus kieltäytyä vihkimisestä, mutta sen poistamisesta on keskusteltu useaan otteeseen. Tukholman hiippakunta on ilmoittanut, ettei ota enää töihin sellaisia pappeja, jotka eivät suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.

Ruotsissa monet herätyskristilliset ryhmät lähtivät jo varhain kirkon ulkopuolelle, ja Ruotsissa onkin varsin vahvoja vapaakirkkoja, joskin luterilaiset vapaakirkot ovat hyvin pieniä. Tämä voi johtua siitä, että Ruotsin kirkossa on ollut vahva korkeakirkollinen painotus, jonka edustajista Suomessakin tunnetaan Gunnar Rosendal ja Bo Giertz. Korkeakirkollisen teologian myötä kynnys lähteä kirkosta on korkea, sillä se näkee yleensä oman kirkkonsa hyvin katolisesti: Ruotsin kirkko on Kristuksen kirkko Ruotsissa, osa sitä jatkumoa, joka tuli katolisen lähetystyön myötä Ruotsiin. Siksi siitä ei voi erota. 

Tanskan kirkolla tiivis suhde valtioon

Tanskan, Norjan ja Islannin kirkot muodostavat oman kolmikkonsa. Niillä on pitkä yhteinen historia, sillä Norja oli osa Tanskaa vuoteen 1814 ja Islanti vuoteen 1918 saakka. Niinpä niiden kirkoilla on paljon yhteistä, kuten esimerkiksi tunnustuspohja. Tanska näet otti tunnustuskirjoikseen vain kolme vanhan kirkon tunnustusta, Augsburgin tunnustuksen ja Vähä katekismuksen. Heillä on siis vähemmän tunnustuskirjoja kuin esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla. Toisaalta se on luultavasti helpottanut kirkkojen toimimista yleiskirkkoina. Itse asiassa vain Suomessa nimessä on määre ”evankelis-luterilainen”, Ruotsissa ja Norjassa on vain lisämääre ”kirkko” ja Tanskassa ja Islannissa ”kansankirkko”.

Tanskan kansankirkon valtiosuhde on kaikkein syvin. Sillä ei ole edes omaa kirkolliskokousta, vaan Tanskan parlamentti, eli kansankäräjät, tekee sitä koskevat päätökset. Hallituksessa on erillinen kirkkoministeri. Asetelmasta vaikutuksia ovat muun muassa se, että kirkkoministeri ja kansankäräjät määräsivät kirkkoon naispappeuden vuonna 1947 laajasta kirkon sisäisestä vastustuksesta huolimatta sillä perusteella, ettei maallinen laki sitä estänyt. Myös samaa sukupuolta olevien avioliitot tulivat 2012 kirkkoon saman tien valtion hyväksyttyä ne. Omantunnonvapaus papistolle myönnettiin, mutta tänä vuonna nähtiin jo ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka pappisvirkaan hyväksyttiin vain samaa sukupuolta olevien liitot hyväksyvä hakija.

Tanskan kansankirkossa on omat herätysliikkeensä, jotka ovat säilyneet kirkon sisällä. Tätä ovat tukeneet osaltaan tanskalainen erikoisuus: vaaliseurakunnat. Se tarkoittaa sitä, että 50 äänioikeutettua kirkon jäsentä voi perustaa seurakunnan ja palkata sille Tanskan kirkon hyväksymän papin. He ovat jäseniä tässä seurakunnassa ja maksavat sille veronsa. Tämä on antanut tilan konservatiiveille, mutta hintana on suuri teologinen hajanaisuus. Ylipäätään Tanskan seurakunnat ovat pieniä, joten hajontaa löytyy muutenkin. Maassa toimiva luterilainen vapaakirkko on vanha mutta pieni. Avioliittokäsityksen muuttuminen johti kuitenkin kahdeksan kirkon järjestön irtisanoutumiseen päätöksen kannalla olevista piispoista ja papeista, ja jotkut ovat perustaneet kirkosta irrallisia vapaaseurakuntia. 

Kirkkoon kuuluvien osuus väestöstä on Pohjoismaista suurin Tanskassa, pienin Ruotsissa.

Herätysliikkeet itsenäisiä Norjassa

Norjan valtiokirkko-asemaa on vasta hiljattain ryhdytty purkamaan. Lähimenneisyydessä kuningas ei nimittänyt vaalit voittanutta piispaa, sillä piispa vastusti samaa sukupuolta olevien avioliittoa. Norjassa valtio on myös maksanut pappien palkan. Valtiokirkollisuuden vastapainona pietismillä on ollut vahva asema Norjan kirkossa ja sen sisällä onkin useita vahvoja herätysliikkeitä, jotka ovat kuitenkin kirkkoon nähden hyvin itsenäisiä. Monet niistä viettävät ehtoollista ja kastavat omilla rukoushuoneillaan riippumatta siitä, onko heillä tähän virallista lupaa.

Naispappeus hyväksyttiin Norjassa 1961. Samaa sukupuolta olevien avioliittojen hyväksymistä edelsivät kirkolliset vaalit, joissa äänestysaktiivisuus nousi ennätyslukemiin ja liberaali Åpen Folkekirke sai murskavoiton, jonka seurauksena kirkolliskokous päätti 2015 hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot ja päätös astui voimaan 2017. Papeilla on oikeus kieltäytyä vihkimisistä, mutta seurakunnat ovat velvoitettuja antamaan tilansa käyttöön niitä varten, vaikka useampi seurakunta on ilmaissut halunsa kieltäytyä niistä.

Päätös on lisännyt eroamista Norjan kirkosta. Maa poikkeaa muista Pohjoismaista siinä, että siellä on pari vanhaa ja samalla varsin voimakasta luterilaista vapaakirkkoa. Norjan kirkon vanhat vahvat herätysliikkeetkin ovat tehneet monin tavoin pesäeroa Norjan kirkkoon.

Islannin seurakunnat ovat pieniä

Islanti on vahvasti valtiokirkollinen maa. Valtio maksaa pappien palkat ja tukee muutenkin kirkkoa taloudellisesti. Rahoitus antaa mahdollisuuden myös hallita kirkkoa. Kirkolla on yksi varsinainen piispa ja kaksi apulaispiispaa. Seurakunnille on leimallista pieni jäsenmäärä: kirkolla on 280 seurakuntaa, joista 120:ssä on alle 100 jäsentä.

Naispappeus hyväksyttiin Islannissa 1975. Vuonna 2010 samaa sukupuolta olevien avioliitot hyväksyttiin sekä valtion että kirkon toimesta. Papin mahdollisuudesta kieltäytyä vihkimisestä ei ole säädetty erikseen, ja Islannin piispa on ainakin jossain vaiheessa todennut, ettei tällaista oikeutta tulisi olla.

Islannissa on Norjan tavoin kaksi vahvaa luterilaista vapaakirkkoa, joihin yhteensä kuuluu noin 5 % maan väestöstä. Valtakirkosta vapaakirkkoja erottaa lähinnä suhde valtioon, ja Islannin kansalliskirkon piispa vihkiikin näiden papit virkoihinsa. Kirkon sisällä ei vaikuta juurikaan herätysliikkeitä yhtä lähetysjärjestöä lukuun ottamatta. 

Politiikkaa

On selvää, että kirkkojen historia on vaikuttanut vahvasti niiden kehitykseen edelleen. Suomea lukuun ottamatta kaikki muut Pohjoismaat ovat olleet luterilaisen hallinnon alaisina yhtäjaksoisesti, minkä vuoksi niiden valtiosuhde on säilynyt tiiviinä. Tämä on aiheuttanut sen, että kirkollisia päätöksiä on monesti ohjannut enemmän politiikka kuin teologia. Opillisten päätösten oikeellisuudesta ei voidakaan päätellä mitään vain siksi, että pohjoiset sisarkirkkommekin ovat niin päättäneet.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 12/18.