Päivän Manna 4.6.

Kun opetuslapset näkivät hänen kävelevän järven päällä, peljästyivät he ja huusivat pelosta. (Matt. 14:26)

Siis Kristus itse pelästyttää järvelle jättämänsä opetuslapset. Eikö olisi riittänyt myrskyn järvellä synnyttämä kauhistus? Hehän olisivat päinvastoin olleet lohdutuksen ja avun tarpeessa. Mutta Kristus itse lisää pelkoa, kun hän opetuslasten taisteltua kauan tuulta ja aaltoja vastaan aivan äänetönnä lähestyy heitä kulkien järven pintaa.

Miksi hän kohtelee rakkaita ystäviään näin? Oppiaksemme, että hänen tahtonsa meitä kohtaan on sangen hyvä ja että hän leikittelee kanssamme mitä rakkaimmasti juuri silloin, kun luulemme kaiken olevan aivan hukassa. Tämä johtuu synnistämme, joka estää meitä näkemästä hänen läsnäoloaan. Tämä panee meidät pitämään häntä kummituksena tai pikemminkin itse perkeleenä. Kristus käyttäytyy näet toisin kuin ajattelemme ollessaan äänetön ja hiljainen. Kiusauksen kohdatessa luulemme hänen olevan rannalla tai vuorella, jonne hänet jätimme (Matt. 14:23), emmekä voi ymmärtää hänen olevan läsnä.

Koska me emme siis missään kiusauksissamme pidä Jumalaa Jumalana, vaan kummituksena eli kauhistavana hirmukuvana, joka tahtoo hädän hetkenä niellä meidät, niin älkäämme uskoko omia ajatuksiamme Jumalasta.